Todellinen ilo ei Topeliuksen mukaan etsi omaansa; se nauttii kaksin verroin saadessaan jakaa riemuaan. Missä iloa ei ole, siellä kulkee umpimielinen itsekkyys ohi, otsa rypyssä tai ylpeyden ivahymy huulilla ja tuomitsee kaiken, mikä ei sovi sen nyreään ajatussuuntaan. Oikea, todellinen vakavuus taas tunnetaan siitä, että se ymmärtää ja ottaa osaa oikeaan iloon. Ja milloinkaan nauru ei ole kauniimpaa kuin pulpahtaessaan esiin kyynelten läpi.
Topelius oli aikanaan huolissaan ilon asemasta ihmisten elämässä. Hänen omissa saduissaan ja tarinoissaan kuin myös runoissaan ilo lainehtii ja kuplii virkeänä. Ja ilo luo tunnelmaa, sitä reipasta ja luottavaista ilmapiiriä, mitä lapset ja nuoret juuri kasvuunsa tarvitsevat. Ilo on elämän eliksiiri. Ilon maaperästä nousevat viisauden idut. Näitä ituja meidän on hoidettava ja vaalittava myös tässä ajassa. Kirjailija Kersti Bergrothin kehotus ”Lukekaa Topeliusta”! elää ja on tänään ajankohtaisempi kuin ehkä koskaan.
Topelius punnitsi aikanaan elämäntyylin laatua asettamalla ymmärryksen ja mielikuvituksen tavallaan vaa´an eri kuppeihin. Ymmärryksenomainen on lisääntynyt kaikilla elämänaloilla, koulutuksessa, tieteessä, jopa seuraelämässä. Samalla on tapahtunut mielikuvituksen ja tunne-elämän rämettymistä. Tämä on johtanut ilottomuuteen.
Ilo samoinkuin nuoruus elää mielikuvitustarinoista. Uudenaikainen sivistys, yhtähyvin filosofia kuin luonnontieteetkin yrittää Topeliuksen mukaan kaikin voimin poistaa nuo kuvitteelliset tarinat ja panna niiden tilaan mietinnän ja kokemushavainnon. Tässä se ei täysin voi onnistua koskaan, sillä mielikuvitus on erottamattomasti yhtynyt itse elämään, eikä tiedekään voi siitä täysin irtautua. Seurauksena mielikuvitustarinoiden poistamisesta ovat liian aikaisin kuihtuneet sydämet, joista todellinen ilo turhaan etsii jalansijaa.
Ilo kaipaa myös antautuvaisuutta; se, kuten viattomuuskin elää unohtaessaan itsensä. ”Mutta meidän aikanamme henkilökohtainen itsetietoisuus on liian valpas, jotta se voisi oikein antautua vaikutelmien valtaan tekemättä laskelmia.” Tämä jatkuva itsensä muistaminen on Topeliuksen mukaan johtanut myös teräväpiirteisten yksilöllisyyksien katoamiseen, originaalien harvinaistumiseen.
Topelius toteaa ilon esiintyvän eri muodoissa eri kansoilla. Suomalaisen ilo on hiljaista: ilon lempeät kasvot tuntee mielihyvän hiljaisesta hymystä tai jopa runonlaulannan tai kansanlaulun surunsekaisesta sävelestä. Joskus ilo saa ilmauksensa satiirissa mutta kansan parissa sillä ei ole mitään myrkytettyjä piikkejä.” Kuten kataja se pistelee kättä, jota se koskettaa, mutta se levittelee myöskin juhlahetkinä tuoretta tuoksua tupaan”.
Topelius kutsuu laulua ja runonlaulantaa ”iloiseksi tieteeksi” ja harmittelee, että ilo on siitäkin poistunut. Laulua ei enää saa rakastaa sen itsensä vuoksi, vaan sen on kohottava kohti korkeampia tarkoitusperiä, ikään kuin millään taidelajilla voisi olla korkeampia tarkoitusperiä kuin oma itsensä. Laulun on saatava elää ylijärjellisyyden häiritsemättä lapsenmielen, kansansielun ja runoilijamielen elämää. Silloin se voi tajuta koko olemassaolon sopusointua ja antautua epäitsekkäästi ikuisesti tuoreelle, joka on myös ikuisesti kaunista.
Vaikka Topelius kannatti ajatusta, että runolla on tarkoitus itsessään, ei runo ollut hänelle pelkkää mielikuvituksen vapaata leikittelyä. Runon tuli ilmaista sielun korkeimpia pyrkimyksiä. Runoilijalle tämä merkitsi onnea saada elää sopusoinnussa muiden ihmisten kanssa, tehdä työtä heidän hyväkseen ja laulaa heille. Tämän onnen runoilija voi saavuttaa asettumalla välikappaleeksi niiden henkisten valtojen palvelukseen, joista kaikkein korkein onni lopulta riippuu. Näiden valtojen käskyjä tulee runoilijan tuotannossaan noudattaa, ei ihmisten käskyjä.
Helsingfors Tidningarissa Topelius kirjoittaa 1845 ilon merkityksestä:” Eräs nykyajan suuria, jopa suurimpia erehdyksiä on epäilemättä siinä, ettei oivalleta ilon suurta merkitystä elämälle, siveellisyydelle, kansojen viihtymiselle ja sen johdosta yhteiskuntien hyvälle menestymiselle. Jo kaikesta yksityiselämän kokemuksesta pitäisi oppia, että sinä hetkenä, jolloin ihminen on tosi iloinen, hän on samalla tosihyvä.
Ja myöskin, kun ilon lyhyt hetki on kadonnut, vaikuttaa se hyväätekevästi, sovittavasti, lohduttavasti elämän vaivoissa. Siksi on ilo työtätekeville luokille tositarve, joka lainsäädännön tulee viisaasti oivaltaa ja tyydyttää, eikä ehkäistä ja estää. Sillä jotakin virkistystä kaipaa ahertavakin”.
Puhuessaan ilon häviämisestä Topelius käsittänee ilon syvempänä ilmiönä kuin vain ulkoisena tunteen ilmauksena. Hän puhuu ilosta tavallaan luonteenlaatuna, joka kylvää ympärilleen kaikkea hyvää.
Mielenkiintoisen näkökulman ilon asemaan ja merkitykseen Topeliuksen ajattelussa tarjoaa hänen oma persoonansa, joka oli ehkä pikemminkin melankoliaan kuin iloluontoisuuteen taipuvainen. Jonkinlainen melankolisen haikeuden vire väreilee useissa hänen saduissaan, tarinoissaan ja runoissaan, vaikka ne muutoin olisivatkin hauskoja ja elämänmyönteisiä. Tämä temperamenttipiirre erottaa hänet selkeästi myös Snellmanista, jonka määrätietoisuus ja koleerisuus on silmiinpistävän voimallista.
