Kyllähän ilmiö on kaikille vanhemmille (ja opettajille myös) tuttu. On niin helppo antaa periksi jos on kiire tai ei jaksa kieltää, perustella, ohjata tavoitteellisesti.
Jarno Paalasmaa on tutkiva rehtori joka kirjoittaa kasvatusaiheista kaikille. Hänen uusin kirjansa, Vapaus ja rajat, kaverivanhemmuudesta kasvattajaksi (Viisas Elämä 2024) liikkuu nykykasvattajalle keskeisellä alueella. Kirjan julkistamisseminaari helmikuussa Kallion kirjastossa oli lämminhenkinen tilaisuus. Luin kirjaa opettajan näkökulmasta.
Kirjassa on kolme osaa: ensimmäinen osa käsittelee kaverivanhemmuutta ja sen
ilmenemistä, toinen osa kaverivanhemmuuden seurauksista ja kaveriopettajuudesta kouluissa ja viimeinen osa tarjoaa tiivistettynä vapauden filosofian perusteita kasvattajan näkökulmasta. Rakenne on tiivis ja kirja on lukijaystävällinen. On varmaan hyvä ratkaisu kertoa ensin käytännön ilmiö ja lopuksi taustoittaa teoriaa sen takana.
Kyllähän ilmiö on kaikille vanhemmille (ja opettajille myös) tuttu. On niin helppo
antaa periksi jos on kiire tai ei jaksa kieltää, perustella, ohjata tavoitteellisesti.
Paalasmaa luettelee kaverivanhemmuuden merkkejä: luovutetaan päätöksenteko
lapselle, kysellään mielipidettä kaikesta, ollaan mieliksi lapselle, kierretään
epämukavat tilanteet, annetaan aina periksi. Isänä olen varmasti syyllistynyt joskus kaikkeen tähän, kyse on siitä ovatko nämä vallitsevia tapoja kohdata lapsi.
On olemassa myös kaveriopettajia. Muistan kun opetusharjoittelussa ohjaava
opettajani sanoi: ”Ei sun tarvitse olla oppilaiden kaveri”. Vähän loukkaannuin, koska en ymmärtänyt mitä tarkoitettiin. Kun en halunut olla diktaattoriope, joita olin toki kouluaikanani nähnyt, en ymmärtänyt vielä kasvattajan vastuuta tunnistaa vapaus ja rajat eri tilanteissa. Käytännössä oli kuitenkin helpompi rajoittaa muiden lapsia kuin omia, etenkin jos siitä seurasi mielipahaa- ja useinhan siitä ensin seuraa.
Paalasmaa muistuttaa, että kasvattajan tulee tunnistaa ikäkausien sisältämät
reunaehdot. Lasta ei pidä asettaa tilanteeseen, jossa hän päättää jostain, mistä hän ei osaa vielä päättää. Silloin voidaan puhua jo heitteillejätöstä ja seurauksena on pahojakin ongelmia ihmisyyteen ja kansalaisuuteen kasvamisessa. Olemme ilmeisesti nykyään niin yksilökeskeisen kulttuurin keskellä, että kasvatus ja rajojen asettaminen ymmärretään helposti yksilön vapauden rajoittamiseksi.
Siitähän ei voi olla kyse. Oikeastaan asia on joskus ihan päinvastoin. Viime aikoina on uutisissa ollut puhetta siitä, että poliisi toivoo alle 15-vuotiaiden vangitsemisoikeutta. Tämä siksi, että heitä voidaan paremmin suojella omilta huonoilta valinnoiltaan ja rikosten jatkumiselta. On selvää, että kun autoritäärinen kasvatusote ja yhtenäiskulttuuri on pitkälti kadonnut, saavat opettajat ottaa vastaan yhä useammanlaisen kasvatuksen saaneita lapsia, ja onhan se rikkauttakin.
Yhdessä ääripäässä ovat kuitenkin lapset, joita ei ole juuri lainkaan rajoitettu ja joiden mielihaluja on jatkuvasti toteutettu. Joka tapauksessa yhä useampi lapsi elää pienperheessä, jossa omasta mukavuudesta ei useinkaan tarvitse tinkiä. Yleisen hyvän käsitys ja oma osuus sen saavuttamisessa on usein hämärä. Sosiaalinen pääoma ei ole kertynyt sosiaalisten taitojen osalta.
Opettajalle tämä tarkoittaa, että yhtenäinen kohtelu ei ole yleensä mahdollista lasten yksilöllisessä kohtaamisessa, eikä ryhmien ohjaamisessakaan. Onhan siinä haastetta. Kasvatus etenee ihannetapauksessa rajoista kohti vapautta. Tavoitteena on oman toimintansa ohjaaja, itseohjautuva ihminen.
Väistämättä mieleen nousee taas tutkija Auli Toomin opettajien opetusotteen jako kolmeen: kontrolli- suostuttelu-luottamus. Olisi hyvä, jos kasvattaja/opettaja tunnistaa ja hallitsee joustavasti nämä kolme erilaista oman toiminnan perustetta suhteessa lapsiin. Tavoitteena kasvattajalla on varmaankin koko ajan siirtyä rajoista kohti luottamukseen rakentuvaa ohjausta. Silloin koetaan yhdessä kasvun iloa!
Kiitos Jarnolle tärkeästä kirjasta.
