Kun lapseni olivat pieniä he yrittivät ryömiä sisään satukirjojen ihaniin kuviin. Niissä lensivät taivaalla yksisarviset, leikkivät puutarhoissa prinssit ja prinsessat, ylhäällä vuorilla loisti auringonvalossa valkea linna, ja kaikki oli aina hyvin, ja mitä sitten tapahtuikin, niin kaikki päättyi aina onnellisesti.
Tarmokkaista yrityksistään huolimatta he eivät onnistuneet. Tämä teki heidät vihaisiksi ja surullisiksi. Mutta he eivät luovuttaneet. Eräänä päivänä he onnistuisivat. Aivan varmasti.
Minullakin on sellainen maailma. Siellä ystävälliset ihmiset hymyilevät lakkaamatta toisilleen sydämellisesti. Jokainen osaa tehdä linnunpöntön kädenkäänteessä, kokata vilauksessa
italialaista ruokaa, paistaa sämpylät ja pullat, valaa mehiläivahakynttilöitä, ommella risaisista vaatteista uusia, kasvattaa puutarhassa mitä vaan, ja jokaisella on itse neulotut kauniit kirjoneule villapaidat. Ja aina paistaa aurinko. Ja jos ei paistakaan, sytytetään tuli takkaan ja juodaan yrttiteetä itse kuivatuista vadelmanlehdistä.
Minäkin yritän ryömiä siihen maailmaan. Mutta kaikki yritykseni kilpistyvät televisioruudun kovaan pintaan. Strömsö, todeksi tullut satujen valtakunta. Toinen maailma.
Lapset leikkiessään tai kertomuksia kuunnellessaan kuitenkin elävät tässä toisessa maailmassa. He ovat tosissaan. Toinen maailma on heille totta. He ovat prinsessoja ja ritareita tai mitä vaan, vaikka kilpikonnia ja hevosia.
Ja vähitellen, aivan huomaamatta tuo toinen maailma jättää heidät. Joulupukki ei ole enää totta. Leikeissä ei ole enää samaa lumoa ja taikaa. Onkohan jumala ja enkelitkään totta.
Alkaa uusi tie, uusi aika kasvun saralla. Oikeastaan tie, jolla etsimme kadotettua toista maailmaa löytääksemme sen uudestaan aikuisina, tutkivina, ajattelevina olentoina.
Esikoululainen on juuri nyt herkässä iässä. Hän on vielä leikkijä parhaimmillaan. Mutta nurkan takana odottaa koulu, odottavat vanhemmat koululaiset, jotka kyllä ovat valmiina kertomaan pienokaiselle kuinka asiat oikeasti ovat.
Esikouluaikanaan lapsi saa leikkiä itselleen aarteita varastoon koko elämää varten. Hän on oman maailmansa luoja. Vapaa leikki, leikki, jonka lapset itse luovat, on todella tärkeää, ehkä
tärkeintä, mitä opettaja voi tarjota. Tehdä tilaa, luottaa lapsen leikkijän kykyyn, antaa ehkä virikkeitä siihen, mutta sitten astua takavasemmalle ja antaa leikin jatkua omilla ehdoillaan.
Opettaja osaa ottaa yhden askeleen taaksepäin. Silloin voi kokea miten jokin taika verhoaa lapset, ja toinen maailma on tullut läsnäolevaksi.
Leikkimisen kyky, luominen, on kyky jota tarvitaan kaikessa tekemisessä. Siellä, missä sitä esiintyy, on helpompi hengittää, on helpompi tulla toimeen ihmisten kanssa, on kevyempi tunnelma ja asiat hoituvat, ovat ne sitten politiikkaa tai taiteiden tekemistä.
Lasta ei tulisi häiritä kun hän leikkii. Kun leikki tulee valmiiksi, hän kyllä kertoo sen itse. Leikkimisessä on jotain pyhää. Tulee mieleen ettei kukaan herätä nukkuvaakaan lasta, ellei ole pakko. Antaa hänen uneksia, nähdä unta.
Leikin pyhyys ei tietenkään pois sulje sitä, että leikeissä voi tulla riitaa, kiivastakin, ja tarvitaan opettajaa sovittelijaksi. Sitten taas palataan sadun maailmaan. Leikkiä lapsi voi tietysti myös päiväkodissa ja kotonaan. Missä vain.
Toivoisinkin, ettei nykyajan teknillistynyt maailma toisi lapsen elämään liian paljon leluja, jotka leikkivät itsekseen. Joita katsellaan. Tai jotka istuttavat lapsen paikoilleen kuvaruutujen ääreen. Jotka jähmettävät lapsen liikkumattomaksi ja lopulta väsyttävät häntä. Vievät leikkiaikaa.
Leikkivästä lapsesta kasvaa leikkivä luova aikuinen. Hän on kekseliäs, mielikuvituksellinen, hän etsii ja löytää ratkaisut ongelmiin ja pulmallisiin tilanteisiin. Itsestään käsin.
Toinen maailma on meissä itsessämme. Lapsella on vielä pääsy sen salaisiin paikkoihin. Vaalikaamme ja suojelkaamme tätä lapsen kykyä. Sillä silloin vaalimme ihmisyyttä, vaalimme
jokaisen lapsen ainutlaatuisuutta. Tulevaisuuden maailma on heidän. Lähettäkäämme sinne
tuikkivia tähtösiä!
