BLOGI

kirjoituksia steinerkasvatuksesta

SADUT JA MIELIKUVITUS

Kun lapsi oppii kuuntelemaan hiljaisuutta, luontoa ja satuja hän samalla oppii paljon muuta. Hän oppii kuuntelemaan myös ihmisiä ja elämää. Satujen kautta lapsi oppii eläytymään toisten ihmisten asemaan. Hän oppii kuuntelemaan, mitä he todella sanovat ja tämä on sosiaalisen elämän perusta.

Puhdas tieto kohotetaan usein kaiken muun yläpuolelle, irrotetaan tunteesta ja tahdosta. Tieto on valtaa, ajattelemme, mutta olemmeko silloin unohtaneet todellisen viisauden, syvemmän, oivaltavan ja luovan ajattelun. Ajatteluun liittyy se, että pystyy oivaltamaan asioista oleellisen ja että pystyy hahmottamaan asian kokonaiseksi käsitteiden avulla. Meihin tulvii havaintoja, mutta vasta mielikuva tai käsite tekee ne ymmärrettäviksi. Mistä ihminen oppii epäoleellisen halki ytimeen porautuvan ajattelun? Ei ainakaan valmiista tiedosta. Ihmisen on sitä ennen luotava maailmansa uudelleen.

Kansallisfilosofimme Johan Vilhelm Snellmanin mukaan ihmisen ajattelun kehitys kulkee aistimuksesta mielikuvan kautta käsitteeseen. Mielikuvanmuodostus eriytyy aistimuksesta jo toisella ja kolmannella ikävuodella, jolloin lapsi alkaa ymmärtää yksinkertaisia kertomuksia. Silloin hän myös alkaa kansoittaa maailmaa omilla mielikuvitusolennoillaan. Ajattelu ja viisaus ei kasva yksin ja eristettynä vaan yhdessä tunteen ja tahdon kanssa. Paitsi ajattelua, mielikuvanmuodostus ja mielikuvitus kehittävät myös tunnetta ja tahtoa. Mielikuvituksen kautta lapsi oppii ymmärtämään itseään ja suhdettaan muihin ihmisiin ja ympäristöön.

Nykyisin on suuri vaara, että omat mielikuvat häviävät, ne jäävät kovien ja tylyjen televisiokuvien ja sarjakuvien jalkoihin. Lapset hukutetaan liialliseen määrään virikkeitä, he saavat kasoittain ikävystyttäviä kuvakirjoja, jotka paremminkin tappavat mielikuvituksen kuin pistävät sen liikkeelle. Lasta olisi hyvä suojella näiltä liiallisilta ja liian kovilta virikkeiltä. Hänen maailmansa tulisi pehmentää ja sieluttaa. Hänelle voisi antaa voimakkaita mielikuvia, tai paremminkin tulisi poistaa esteet hänen omien mielikuviensa tieltä. Vanhat myyttihahmot ovat unikuvia todellisuudesta, ne syntyvät kaikkialla ja yhä uudelleen. Ne muuntuvat ja vaihtuvat, mutta säilyvät silti samoina. Kuvat virtaavat uusina ja samoina, eikä tämä virta pysähdy.

Ehkäpä seuraava kertomus on paremminkin kertomus siitä, mitä lapset ovat muutaman viime vuoden aikana opettaneet minulle, miten olen heidän kanssaan luonut uuden maailman, kuin siitä, miten aikuinen voisi kehittää lapsen mielikuvitusta,

Pikkulapsen maailma

Mielikuvituksen pelot syntyvät maailmassa, jossa mielikuvat kielletään tai ne eivät vastaa todellisuutta. Ilman mielikuvitusta ja satuja lapsi joutuu yksin kovaan maailmaan, jota hän ei voi järjellään hallita.

Topeliuksen ”Mistä satuja saadaan”, kertoo pojasta, joka etsii satua kaikkialta. Poika kyselee satuja erilaisilta ihmisiltä: kenraalilta, tiedemieheltä, opettajalta, vaan ei saa tyydyttävää vastausta. Viimein hän menee metsään ja siellähän niitä kasvaa, satuja joka oksalla. Mielestäni asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen.

Jos lapsi viedään metsään, se ei välttämättä vielä sinällään avaa luonnon kuva-arkkua. Lapsen suhde metsään ja ympäröivään maailmaan on paljolti sama kuin häntä lähellä olevan aikuisen. Jos tämä suhtautuu kylmän penseästi tai liian teoreettisesti, ei luonto välttämättä herätä lastakaan. Mutta jos aikuinen pystyy kohoamaan lapsen tasolle, löytämään metsän tunnelman ja metsästä kohoavat kuvat, hän kykenee herättämään myös lapsen sielussa asuvan taiteilijan. Lapsesta kumpuaa kyltymätön määrä mielikuvia. Mikään mielikuva ei ole väärä, jos se syntyy aikuisen, lapsen ja luonnon herkässä vuorovaikutuksessa. Kuvat, joita lapsi luo, vastaavat hänen tarvettaan ja kehitystasoaan.

Viime kesänä kolmevuotias poikani katseli ikkunasta sateista maisemaa haikeana. Viimein hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän sanoi: pienet pisaralapset heräävät pilvessä ja tanssivat iloisina maahan. Ajattelin, että tämä mielikuva sateen iloisuudesta liittyi kauan jatkuneeseen helteeseen, joka oli näännyttänyt kasvit ja ihmiset. Niinpä uskalsin lisätä: ja kaikki kukat ja kasvit saavat taas juodakseen ja nostavat iloisina päätään. Poikani oli niin tyytyväisen näköinen, että tiesin osuneeni oikeaan ja keksineeni oikean jatkon hänen satuunsa. Tästä sadusta kehittyi kesän mittaa meidän kaunein yhteinen satumme. Muutaman viikon kuluttua oli ukonilma. Jo aikaisemmin oli poikani hahmottanut ukkosen suureksi parrakkaaksi mieheksi, joka kulkee pilvien päällä. Nyt katselimme ryöppyävää sadetta ja räiskähteleviä salamoita. En tiedä, kumpi minkäkin osan keksi, mutta lopputulos oli tämä:

Pienet pisaralapset nukkuvat aivan hiljaa pilven sisällä. Sitten ne heräävät ja tanssivat iloisina maahan. Joskus pisaralapset kuitenkin vaipuvat niin syvään uneen, etteivät tahtoisi lainkaan herätä. Silloin ei sada pitkään, pitkään aikaan. Kasvit eivät saa juodakseen ja ihmiset ja eläimetkin ovat aivan läkähtyä. Silloin kuuluu pilvistä jyrähdys. Ukkonen komentaa pieniä pisaralapsiaan. Pisaroiden on heti herättävä ja tanssittava alas maan päälle. Jälleen maa viheriöi ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Tämä satu loi meille turvallisen ja kivan olon pahimmallakin myrskysäällä. Se kertautui aina sateessa, muutti aina hieman muotoaan ja eli koko kesän. Satu oli pojalle niin elävä, että hän kauhistutti kaikkia ”järkeviä” ihmisiä riisumalla aina ukkossateen tullen vaatteensa ja lähtemällä ulos tanssimaan pisaralasten kanssa. Tällä tanssilla hän tanssi ulos ukkosta edeltäneen painostavan tunnelman.

Luonto synnyttää sadun

Lasten kanssa minä olen löytänyt myös metsän uudella tasolla. Metsässä lapsen mielikuvitus saa siivet ja myös hänen ruumiinsa, sillä kaupungin asfalttikaduilla hän ei koskaan jaksaisi kävellä sellaisia matkoja kuin metsässä. Kun lapsi tottuu hengittämään metsää, hän ei tule toimeen ilman sitä. Hänen päivittäisiä tutkimusretkiään ei estä sää, eikä aikuisen hetkellinen haluttomuus (lapsi saa tahtonsa läpi). Erilaisilla ilmoilla lapsi kohtaa erilaisia olentoja. Kun lapsi kerran on herännyt ottamaan vastaan tunnelmia, hänellä on erehtymätön taito tavoittaa hiuksenhienoja laatuja. Hän tietää tarkoin (neuvomatta) minkälaisista paikoista löytää leppäkerttuja, mutta hän tietää myös, missä osassa metsää asuu keijukaisia, missä taas peikkoja. Meidän metsässämme on keijukaisilla omat puunsa ja kukkasensa, peikoilla ja tontulla taas omat puunsa ja kasvinsa, ja niin koko metsäpolku on yhtä satua.

Pienelle lapselle riittävät hyvin yksinkertaiset ja pienet satukuvat. Lapsi elää sadussa. Hän tarvitsee vain pienen vihjeen, ja mielikuva syntyy. Aikuisen tulisi hellävaroen auttaa sadut ja mielikuvat ulos lapsen sisimmästä. Itse tehty yksinkertainen lause, joka kumpuaa tilanteesta ja hetkestä on tärkeämpi kuin hieno valmis satu, joka liiallisella monimutkaisuudellaan saattaa vain hämmentää pientä lasta. Yksinkertaisia pieniä satuja syntyy lapsen, aikuisen ja luonnon vuorovaikutuksessa kaikkialle.

Meidän aurinkomme herää aamulla niin onnellisena, että maalaa koko taivaanrannan punaiseksi ja keltaiseksi. Pakkaspoika on koko talven maalaillut jääkukkia ja puhallellut luistinratoja, kohta se tekee itselleen lumitalon metsään ja muuttaa sinne kesäksi asumaan.

Tällaiset pienet sadut herättävät lapsessa herkän ymmärtämyksen luontoon ja vuodenaikojen ja vuorokaudenaikojen muutoksiin ja vivahteisiin. Lapsi herää aistimaan ympäröivää maailmaa ja tajuamaan jatkuvan muuntumisen ja hetkien syvyyden ympärillään.

Vasil Suhomlinski sanoo kauniisti (kirjassaan Sydämeni lapsille annan): Kansoittaessaan maailman mielikuvituksellisilla hahmoilla ja luodessaan noita hahmoja lapsi oppii ymmärtämään kauneuden ja enemmänkin, hän käsittää totuuden. Lapsi ei voi elää ilman satua, ilman mielikuvituksen leikkiä, sillä maailma, jossa ei ole sijaa sadulle, tuntuu hänestä kauniilta, mutta sittenkin vain piirretyltä kuvalta, satu puhaltaa elon tuohon kuvaan.

Paitsi luonnon ymmärtämistä mielikuvitushahmot ja mielikuvat auttavat lasta myös vaikeiden asioiden hallinnassa ja jokapaiväisen todellisuuden luomisessa. Kun kolmevuotias poikani sai viime vappuna elämänsä ensimmäisen ilmapallon ja se tietysti pääsi karkuun, hän suri menetystä kaksi tuntia hyvin hiljaisena. Yhtäkkiä hänen surulliset kasvonsa kirkastuivat: Nyt se minun ilmapalloni on lentänyt omaan tähteensä asumaan. Jatkoin ajatusta helpottuneena: ehkä se tulee taas ensi vappuna sinua tervehtimään. Tämä oli pojalle todellinen ongelmatilanne. Hänen piti keksiä itselleen järkevä selitys, ennenkuin pystyi hyväksymään vaikean tilanteen. Tällaisia vaikeita tilanteita on lapsen elämässä jatkuvasti, jos löytyy oikea kuva, myös vaikeus katoaa, tai ainakin helpottuu.

Lapsi koulun kynnyksellä

Lähempänä kouluikää ja kouluiässä lapsi alkaa haluta pitempiä satuja. Hänen mielikuvituksensa on jo valmis luomaan useampia mielikuvia peräjälkeen. Hän kaipaa jännitystä ja selitystä ihmiskohtaloon. Hän haluaa hahmottaa maailman turvalliseksi paikaksi, jossa hyvä sittenkin voittaa pahan. Lasta alkaa askarruttaa kysymys: mitä jos kaikki ei olisikaan näin hyvin, jos valo puuttuisi, jos ei olisi iloa. Näitä kysymyksiä ei saisi herättää lapsessa liian varhain. Jos kysymykset herätetään liian varhain, lapsi ei kykene niihin vielä vastaamaan. Liian monimutkainen satu jää lapselle pinnalliseksi ja hän kiinnittää huomionsa epäoleellisiin asioihin ja alkaa pohtia niitä. Mutta kun lapsella jo on turvallinen mielikuvaverkko ja kun kysymys elämänkohtalosta syntyy jo hänessä itsessään, on oikein pohtia näitä kysymyksiä ja vielä syventää niitä.

Olin lastentarhassa töissä. Oli kevät ja me katselimme hiljaisuuden vallassa muuttolintujen paluuta. Kuuntelimme lintujen iloista liverrystä. Eräs pieni poika puki hiljaisen tunnelmamme sanoiksi: On se kivaa, kun linnut laulavat, siitä tulee itsekin niin iloiseksi, että kohta mekin varmaan laulamme. Sillä hetkellä aloin kertoa lapsille satua, jonka alkaessa en vielä tiennyt, miten se päättyisi. Satu oli tällainen:

Kun syksy saapuu ja Suomeen tulee kylmä, lähtevät linnut kauas lämpimiin etelän maihin. Linnut viipyvät etelässä yli kylmän pakkastalven. Mutta heti, kun valo ja lämpö pohjoisessa lisääntyvät, kun tulee kevät, linnut palaavat luoksemme. Miten linnut löytävät tiensä? Mistä ne tietävät, että on aika palata?

Kauan sitten korkean kukkulan laella seisoi suuri mänty. Männyn latvassa loisti sormus. Kevään tultua sormuksen himmeä hohde räiskähti liekkiin ja valollaan se kutsui kaikkia lintuja palaamaan. Ja joka kevät linnut tulivat. Mutta kerran sattui, että orava puissa kiipeillessään pudotti sormuksen. Sormus vierähti mättäälle ja siitä sen löysi Loukku: niljakas, limainen, seisovien ja sameiden vesien asukas. Loukku ihastui sormukseen ja vei sen mukanaan niljaisiin maanalaisiin onkaloihinsa.

Kevät tuli ja aurinko ja lämpö palasivat, mutta hiljaisuus jatkui. Ilma ei täyttynyt lintujen laulusta, sillä yksikään lintu ei ollut palannut. Kun sormus ei loistanut männyn latvassa kutsumassa lintuja takaisin, viittomassa niille tietä, ne eivät osanneet tulla. Ja kun eivät linnut olleet laulamassa laulujaan ihmisille, unohtivat ihmiset laulun taidon. He muuttuivat hyvin surullisiksi ja hiljaisiksi, sillä kun ei ollut laulua, ei ollut enää iloakaan.

Ihmiset olivat surullisia ja synkkiä, eikä kukaan uskaltanut, eikä osannut tehdä mitään. Kukaan ei tiennyt, miten saisi sormuksen loukun luolasta. Oli kuitenkin pieni poika, joka ei masentunut. Hän mietti ja mietti keinoa ihmisten pelastukseksi. Hän kysyi kaikilta neuvoa, kulki ja mietti. Pojan isoisä osasi kertoa ettei Loukku pelkää mitään, vaan syö huoletta suuhunsa kenet tahansa. Vain laulua kuullessaan Loukku jähmettyy pelosta paikoilleen, sillä laulu ja ilo ovat sen kauhistus. Niinpä poika lähti hakemaan ainoaa tepsivää asetta laulua.

Poika joutui lähtemään pitkälle matkalle, sillä lähellä ei laulua enää ollut. Vain pieni jänis uskalsi lähteä pojan matkakumppaniksi. He kulkivat halkija vuorten. He kulkivat monta päivää ja monta yötä. Vihdoinkin he kohtasivat linnun. Poika kuunteli tarkoin ja oppi helposti linnun hänelle laulaman laulun. Ja niin he kääntyivät taas kohti pohjoista kotimaataan.

Matkalla poika koko ajan hyräili oppimaansa laulua, ettei vain sitä jälleen unohtaisi. Niin poika vihdoin saapui Loukun luolalle ja astui laulaen sisään. Loukun nähdessään poika kuitenkin pelästyi niin, että laulu taukosi ja heti tuo inhottava otus liikahti poikaa kohti. Poikaa pelotti yhä enemmän, mutta urhoollisesti hän jatkoi lauluaan. Laulaen poika hiipi kohti sormusta, joka hohti keskellä luolaa. Hän sieppasi sormuksen ja yhä laulaen ryntäsi luolasta. Luolan suuaukolla odotti poikaa jänis. Yhdessä he juoksivat vielä pitkän matkaa, vaikka tiesivät, ettei Loukku heitä päivänvalossa seuraisi. He saapuivat kukkulalle suuren männyn juurelle. Enää viimeinen tehtävä oli suorittamatta: saada sormus takaisin männyn latvaan. Heidän miettiessään hypähti orava heidän eteensä ja sanoi, että hän ilomielin veisi sormuksen takaisin korvatakseen vahingon, jonka oli vahingossa aiheuttanut. Ja niin kohta sormus jälleen hohti männyn latvassa. Linnut palasivat lauluineen taas Suomeen. Ja laulujen myötä palasi ilo ja riemu. Ihmisetkin lauloivat ja nauroivat jälleen.

Viisi-, kuusivuotiaasta aina yhdeksään ikävuoteen lapsi etsii saduista aineistoa omalle maailmankuvan hahmottamiselleen. Lapsen oma tunne-elämä on jo niin paljon syventynyt, että hän kaipaa selkeitä kuvia siitä, mihin minkäkinlaiset tunteet sijoitetaan. Lapsen peloille ja ahdistuksille annetaan saduissa selkeä sisältö ja muoto. Paha ja hyvä, pimeys ja valo käyvät saduissa ikuista kamppailuaan. Hyvä ja valo voittavat kuitenkin aina lopuksi. Paha olento, joka voitetaan on lapselle pahojen voimien henkilöitymä. Näiden satujen myötä lapsi oppii rakastamaan hyvää, valoisaa ja kaunista.

Vajoaminen pimeyteen on tärkeä askel valon tiellä. Vain se joka on läpäissyt pimeyden, voi tuntea valon todellisen olemuksen. Useat kansansadut sisältävät tämän vajoamisen pimeyteen ja nousun valoon. Kuolema koetaan sadussa ennalta määrättynä välivaiheena tai voitettavana esteenä, jotta edettäisiin suurempaan kasvuun. Vain menettämällä jotain itsestään ja kokemalla tyhjyyden voi kasvamalla muuttua. Herääminen kuolemasta merkitsee, että muutos on tapahtunut, jotain uutta on syntynyt. Kestettyään pimeyden on ihminen valmis uuteen elämään (esim. Punahilkka, Ruusunen, Lumikki tai Joonas). Sama aihe hieman muuttuneena esiintyy useissa saduissa ja tarinoissa siten, että ihmisen on selviydyttävä tietyistä uroteoista ennen kuin saavuttaa uuden vaiheen. Hyviä esimerkkejä tästä ovat prinssit, jotka tavoittelevat prinsessaa ja uutta valtakuntaa. Päästäkseen päämääräänsä heidän on suoriuduttava tietyistä tehtävistä (usein ne vaativat tiettyjä ominaisuuksia esim. vaatimattomuus, hyvyys, rohkeus) Samoin Ilmarinen ja Herakles joutuvat suorittamaan tiettyjä urotekoja päästäkseen päämääräänsä. Nämä teot kuvaavat ihmisen sisäisiä tapahtumia, löytääkseen itsensä on selvitettävä vaikeat asiat.

Vanhat kansansadut ja tarinat ovat ehtymätön aarrearkku herättäessämme lapsen mielikuvitusta ja välittäessämme hänelle elämänviisautta, josta hän voi muokata oman maailmankuvansa. Mutta kuvat eivät elä itsestään. Satu on aina elettävä, itse työskenneltävä, kuvat on luotava itsestä käsin uudelleen. Ennen kuin voimme kertoa sadun lapselle, sen on oltava meille tosi. Sama satu syntyy vielä toistamiseen uudelleen kertojan ja kuuntelijan vuorovaikutuksessa. Se on prosessi, jossa joka kerta syntyy jotain uutta. Ja kun jonkin aikaa on elänyt lapsen sisimmässä, se pyrkii hänestä ulos: hän piirtää tai maalaa sen, tai se esiintyy eri tavoin muuntuneena hänen leikeissään. Usein lapset myös satuilevat itse, he muuntelevat vanhoja teemoja, tai keksivät uusia kirkkaita kuvia.

Kohti luovaa ajattelua

Kun lapsi oppii kuuntelemaan hiljaisuutta, luontoa ja satuja hän samalla oppii paljon muuta. Hän oppii kuuntelemaan myös ihmisiä ja elämää. Satujen kautta lapsi oppii eläytymään toisten ihmisten asemaan. Hän oppii kuuntelemaan, mitä he todella sanovat ja tämä on sosiaalisen elämän perusta.

Mielikuvituksen ja ajattelun luovan käytön ensimmäisenä edellytyksenä on rikas mielikuvamaailma. Mielikuvitus on kaiken inhimillisen toiminnan liikkeellepaneva voima, on kysymys sitten tieteestä tai taiteesta. Tämän mielikuvituksen kehittyminen tukahdutetaan usein ahtaan realistisuuden ja tietopainotteisuuden alle. On unohdettu, että, tie ajatteluun kulkee mielikuvanmuodostuksen kautta ja että mielikuvitushahmojen rakentaminen on kiitollisin maaperä, josta versoo elävä ajattelu.

 

Juttu on julkaistu aiemmin kirjassa Kuningasvuosi, leikin kulta-aika, 2009.

 

MARJA JANTUNEN
MARJA ON TOIMINUT PÄIVÄKODIN JOHTAJANA JA ON NYT ELÄKKEELLÄ

 

Lorem ipsum!

Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Ut elit tellus, luctus nec ullamcorper mattis, pulvinar dapibus leo.

Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Ut elit tellus, luctus nec ullamcorper mattis, pulvinar dapibus leo.Lorem ipsum dolor sit amet consectetur adipiscing elit dolor

Merja Meriahven
Erityisopettaja, fil, ma.

Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Ut elit tellus, luctus nec ullamcorper mattis, pulvinar dapibus leo.

Vaasan Rudolf
Steiner -koulu

Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Ut elit tellus, luctus nec ullamcorper mattis, pulvinar dapibus leo.

Aiheet