Lea Pulkkisen alkuvuodesta julkaistu kirja ”Lapsen hyvinvointi alkaa kodista” on arvokas merkkiteos, todellinen helmi, jolla tulee varmasti olemaan monenlaista yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Se on voimakas ja rohkea kasvatuksellinen ja yhteiskunnallinen puheenvuoro hyvän lapsuuden, lapsen hyvinvoinnin ja vanhemmuuden puolesta.
Kirjoittajan eetos liittyy demokratian kriisiin, jonka ratkaisuna on sen näkeminen, etteivät lapset ole vallankäytön kohteita, vaan heissä on tulevaisuus. Tämä on kirja, jonka tulisi kuulua jokaisen kasvattajan kirjahyllyyn ja saada sydämet sykkimään sen tärkeälle viestille.
Samalla kirjan vahvuuksiin kuuluu, että se pohjautuu kansainvälisesti ja kotimaisesti laajaan ja vakuuttavaan empiiriseen tutkimukseen sekä kirjoittajan oivaltaviin kokemuksiin omasta äitiydestä ja isovanhemmuudesta.
Tutkija ja vaikuttaja
Psykologian emerita-professori Lea Pulkkinen on kansainvälisesti tunnettu ja monin tunnustuksin palkittu tutkija. Eläkevuosinaan hän on jatkanut aktiivisesti tutkijan työtään, johon kuuluvat myös tutkimustulosten soveltaminen ja laaja-alainen yhteiskunnallinen toiminta. Vuonna 2011 hän sai Opetus- ja kulttuuriministeriön tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkinnon monipuolisesta työstään tutkimukseen perustuvan tiedon saattamisesta julkisuuteen kaikkien ulottuville.
Lea Pulkkinen on myös aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija ja vaikuttaja, jonka nimi on näkynyt usein Helsingin Sanomien sivuilla kannanottoina ajankohtaisiin kysymyksiin erityisesti lapsia ja nuoria koskevissa asioissa. Hän on ollut vaikuttamassa muun muassa koulujen aamu- ja iltapäivätoiminnan syntyvaiheisiin sekä eheytetyn koulupäivän kehittämistyöhön, joka tarkoittaa harrastustoiminnan kytkemistä lasten koulupäivään. Lisäksi hän on ollut perustamassa esimerkiksi monitieteistä Perhetutkimuksen keskusta ja tehnyt paljon kansainvälistä yhteistyötä Alliance for Childhoodin kanssa Euroopassa.
Lapsilähtöisyyden äärellä
Lea Pulkkinen on toteuttanut tutkijan työssään ainutlaatuisen ”Lapsesta aikuiseksi”-pitkittäistutkimuksen, joka alkoi hänen väitöskirjansa myötä vuonna 1970 ja jota hän on johtanut itse vuoteen 2012 asti. Sen laaja seuranta-aineisto (369 henkilöä) koostuu samoista henkilöistä, joiden elämänkulkua on seurattu kahdeksan vuoden iästä 50-vuotiaiksi. Tämän tutkimuksen säikeet kutoutuvat tekstiin monin tavoin. Eräs tutkimuksen kantavia johtopäätöksiä on ollut se, että lapsen käyttäytymisen laadulliset piirteet ovat vahvasti yhteydessä kotikasvatukseen. Siihen kuuluvat kodin ilmapiiri ja sen tarjoama sosiaalinen alkupääoma, vanhempien keskinäinen suhde, alkoholin käyttö, läsnäolo lasten elämässä ja lapsilähtöinen kasvatus. Kotikasvatus vaikuttaa myös yhteisön normien omaksumiseen ja siten käyttäytymisen säätelyyn. Tutkimus on auttanut kohdistamaan huomiota myös siihen, että vanhemmuuden tukeminen eri muodoissaan on hyvin tarpeellista, mikä tarkoittaa ennen muuta lapsilähtöisen vanhemmuuden omaksumista, parisuhdetta ja perhe-elämää.
Lapsilähtöisyyden osalta kirjassa korostuu sen ero lapsikeskeisyyteen, jossa kunnioitetaan lapsen yksilöllisyyttä ja itsenäistä toimijuutta, mutta joka saatetaan ymmärtää aikuisen vastuunoton ja positiivisen auktoriteetin kaventamisena ja vastuun siirtämisenä lapselle. Lapsilähtöisyydessä sen sijaan nostetaan etusijalle lasten psykologiset tarpeet, jolloin vanhempien ja kasvattajien tehtävänä on niihin vastaaminen. Kirjoittaja tuo tällöin esiin lapsen kolme synnynnäistä psykologista tarvetta: yhteenkuuluvuuden, kyvykkyyden ja autonomian tarpeen. Lapsilähtöisyyden ulottuvuuksiksi hahmottuvat puolestaan rakkaus, rakenteet ja rohkaisu, jotka voisi kirjoittaa kultakirjaimin kasvattajan moderniksi huoneentauluksi entisaikojen rakkautta ja rajoja-periaatteen sijasta.
Moderni vanhemmuus
Luodatessaan modernia vanhemmuutta Lea Pulkkinen korostaa sitä prosessina, jossa myös vanhemmat kasvavat ja kehittyvät ja jossa lasten ja vanhempien vastavuoroisuudella sekä avoimilla vuorovaikutussuhteilla on tärkeä merkitys. Erityisesti 2000-luvulla vanhemmuuden ja kotikasvatuksen asemaa lasten elämässä ovat heikentäneet hallinnollisen päätöksenteon korostuminen sekä erilaisten poliittisten ja taloudellisten tavoitteiden luomat paineet. Taloudellisten ja ammatillisten päämäärien ja markkinakelpoisuuden viidakossa myös kasvatusfilosofinen ja kasvatuspsykologinen keskustelu on jäänyt helposti toissijaiseksi. Kirjassa tätä tendenssiä ja aikuislähtöistä puhetapaa tuodaan esille monien virallisten dokumenttien, kuten virallisen Varhaiskasvatussuunnitelman, avulla. Niissä lapsuus kavennetaan useimmiten sen näkemiseen pääasiassa opinpolkuna hyvän ja kokonaisvaltaisen lapsuuden sijaan.
Mielenkiintoisessa katsauksessa suomalaiseen kasvatusperinteeseen käy kuitenkin ilmi, kuinka kodin ja koulun välinen kuilu syntyi maassamme jo Cygnaeuksen ja Snellmanin välisistä mielipide-eroista vuonna 1866 luodun kansakouluasetuksen yhteydessä. Cygnaeus ehdotti siihen opettajien kotiin suuntaamaa valistustyötä, mutta Snellman halusi luottaa kodin ja perheen kasvattavaan voimaan.
Juuri edellä mainittujen tendenssien vastapainona kirjan rikkaaseen antiin kuuluu lapsikäsityksen selkiyttäminen ja erinomainen kuvaus lapsen holistisesta kehityksestä, jonka myötä lapsi käsitetään aktiivisena toimijana ja ainutlaatuisena yksilönä ja joka tapahtuu vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Vanhemmat ovat tällöin avainasemassa lapsen huolenpitäjinä ja hänen kehityksensä tukijoina.
Julkista kasvatusta ja lasten kotikasvatusta hyvän elämän turvaajana olisi kirjoittajan mielestä kuitenkin pohdittava kokonaisuutena, jolloin kasvatusfilosofisten, psykologisten ja yhteiskunnallisten näkökohtien tasapuolinen huomioonotto voisi auttaa linjaamaan luovaa suhtautumista tulevaisuuteen.
Osoituksena vanhemmuuden kunnianpalautuksesta tekijä siteeraa kirjan lopussa Ulfertsia (2020) vanhempien merkityksestä lasten hyvinvoinnille: ”Lasten hyvinvoinnin ja menestyksen avain on lämmin vanhemmuus, joka antaa lapsille ikäkauteen sopivaa itsenäisyyttä ja toiminnan kehyksiä. Lasten ja nuorten kehitykselle on haitallista, jos heitä laiminlyödään ja jos mitätöidään heidän tarpeensa kuulua läheistensä yhteyteen ja kokea kyvykkyyttä ja itsenäisyyttä.”
Aiheellisesti Lea Pulkkinen peräänkuuluttaa myös vanhemmuuteen valmistautumista koulutuksen avulla ja perhekasvatusta esimerkiksi peruskoulun viimeisen luokan ohjelmassa, jotta sen avulla voitaisiin tukea nuorten suuntautumista itsenäiseen elämään, parisuhteeseen sekä lapsen saamiseen ja hoivaan. Lapsen hyvinvointi alkaa kodista, mutta samalla kirjoittaja muistuttaa siitä ilmeisestä tosiasiasta, että vanhempien oma hyvinvointi luo lasten hyvinvointia.
