”Eri oppiaineet palvelevat nuoren kasvua eri tavoin. Niitä tarvitaan monipuolisesti. On järjetöntä, jos kaikkea pohditaan lukioissa siitä näkökulmasta, ”mitä hyötyä tästä on ylioppilaskirjoituksissa” pohtii steinerlukion opettaja Kati Heikkilä-Huhta puheenvuorossaan.

Olen opettanut nuoria, pääasiassa steinerlukiolaisia, yli 30 vuotta Oulun steinerkoulussa. Aineeni ovat biologia, maantiede, terveystieto ja tanssi.

Opettajan työ on mielekästä ja haastavaa, ja steinerkouluissa työlle on tosi korkeat ideaalit. Olenkin kyseenalaistanut paikkani monesti: mitä tarkoittaa olla opettaja juuri steinerkoulussa, ja mikä on oikeasti olennaista, tulevaisuutta rakentavaa ja merkityksellistä. En varmasti enää tekisi tätä työtä, elleivät nuoret olisi niin suurisydämisiä. Heidän kanssaan toimiminen auttaa löytämään vastauksia kysymyksiin – ja jaksamaan, kun riittämättömyydentunne iskee.

Ja se iskee, kun ihmisistä pyritään ottamaan kaikki irti, oletettavasti kilpailukyvyn nimissä. Surullisinta on se, että siltä eivät ole turvassa nuoretkaan. 

Lukiossa painopiste on akateemisuudessa. Sen nurjana kääntöpuolena on, että muut sydämen sivistyksen alueet jäävät väistämättä vähemmälle huomiolle ja resursseille. Ongelmallista on etenkin se, että viime vuosina ylioppilaskirjoitusten painoarvoa on korostettu.   

”Lukion kirkkaista kirkkain idea pitäisi olla siinä, että nuori voi kasvaa kohti omaa ainutlaatuisuuttaan”

Lukion tarkoitus ei saisi olla siinä, että lopuksi on koe, joka on pakko läpäistä. Lukion kirkkaista kirkkain idea pitäisi olla siinä, että nuori voi kasvaa kohti omaa ainutlaatuisuuttaan, ja että hän saa siihen eväitä monipuolisesti – niin ajattelua, tunnetta kuin tahtoa kehittäen. Kaikessa rauhassa. 

Toinen suuri ongelma on se, että nuoren pitäisi nykyään jo kyseenalaisen varhain valita, mihin hakea opiskelemaan, ja tietää, mikä olisi se oma juttu. Moni ei tiedä. Mutta silti  nuoren pitäisi osata jo lukion alussa valita sopivat aineet riittävän pistemäärän varmistamiseksi: ei siis välttämättä ne omasta mielestä kiinnostavimmat, vaan ne, mistä saa enemmän pisteitä. Niinpä elämästä tulee suorittamista ulkoisesta syystä, ei sisäisestä aavistuksesta. Lisäksi lukiokurssit ovat sisällöllisesti tosi täyteen ahdettuja. 

Elämästä voi kadota ilo. Iskee epämääräinen tarkoituksettomuus ja tahdottomuus, katoaa mieli, hiipii alakulo ja uupumus. Menee hukkaan itseltään. Pahaan oloon liittynee myös maailman tila, jossa pitkä väärä suunta on räjähtänyt silmille vakavina kriiseinä. Ei ihme, jos lamaantuu – vaikkei edes välttämättä tiedosta, miksi. 

Mielenterveysongelmista on tullut uusi kansantauti. Tämän pitäisi oikeasti hätkähdyttää syvästi ja pysäyttävästi. En voi olla ajattelematta, että tavallaan jokainen uupuva on myös hyvin terve: kun prässi on vain yksinkertaisesti liiallinen, on aivan luonnollista särkyä. Mutta kuinka monta kymmentä prosenttia nuorista tähän tarvitaan, että tajuamme nykytilanteen mielettömyyden? Trendi oli selvä jo ennen koronaakin.

Osa nuorista selviää koventuneesta prässistä menestyen ja varmasti siitä nauttienkin, ja heidän varaansa lasketaan paljon Suomen luotsaamisessa maailmanmarkkinoilla. On kuitenkin vaikea uskoa, että kokonaisuutena pärjäämme tällä menolla paremmin, kun taakse jää yhä suurempi joukko niitä, jotka kilpailussa uupuvat. Kuinkahan innovatiivinen maamme voisi ollakaan, jos kaikille, kaikkein terävimmällekin nuorisokärjelle, annettaisiin enemmän rauhaa, tilaa ja aikaa ajatuksille ja luovuudelle?

En muista, mainitaanko opetussuunnitelmassa suoraan kilpailukykyä, mutta vahvasti se tuntuu koulun käytänteisiin ja arvomaailmaan iskostuneen. Opetussuunnitelman perusteiden kirjoitettu arvopohja on kuitenkin ekososiaalinen sivistyskäsitys. Sen pohjalta tuntuu huomattavasti syvällisemmältä ja merkityksellisemmältä tehdä työtään. Milloin oikeasti alamme toimia sen mukaan?

Uupumiseen ja muihin monitasoisiin ongelmiin reagoimme lukioissa nyt tarjoamalla lisää psykologeja, kuraattoreita, sosiaalityöntekijöitä ja elämänhallintataitoja. Mutta se ei ole ratkaisu. Se ei ole ratkaisu, koska kyseessä on systeemitason virhe. Ja se on niin iso virhe, että se nyt vain pitää yksinkertaisesti korjata: nuorten pitää saada aito kasvurauha, eli aikaa tutkiskella kuka on ja mitä tehtäviä maailmalla voisi olla itselle.

”Nuorten pitää saada aito kasvurauha, eli aikaa tutkiskella kuka on ja mitä tehtäviä maailmalla voisi olla itselle”

Olen miettinyt, että monet nuoret hyötyisivät ”kolmannesta tiestä” ammatillisten opintojen ja akateemisuuteen valmentavan lukiokoulutuksen rinnalle. Se tie olisi niille, jotka etsivät omaa polkuaan, joka ei ole vielä kirkastunut ja jonka ei tarvitsekaan olla selvä alaikäisenä. Sen tien ytimessä olisi nuoren kasvaminen, toki eri oppiaineiden avulla kiinnostusta maailmaan herätellen. Steinerlukioissa olisi osaamista ja varmaankin myös halua tähän. 

Mutta nyt tilanne on, ainakin toistaiseksi, mikä on. Nuoriin kohdistuvat paineet tuntuvat arjessa päivittäisenä kuormana. Yritän vaalia steinerkasvatuksen perustaa – eritoten omaksi itsekseen kasvamisen ja elämän ihmettelyn tärkeyttä – koittaen tuoda sellaista kaikille mahdollisille tunneille. Esimerkiksi biologiassa käsittelemme ihmistä alusta lähtien ja vahvasti psykofyysisenä kokonaisuutena. Viljelemme kysymyksiä ja selvitämme asioita yhdessä: mihin asti aiheessa nyt on päästy, missä on tiedon raja nyt? Kysymykset ovat usein vastauksia tärkeämpiä.

Mielestäni steinerkoulujen erikoislaatu ulkoisista paineista huolimatta on yrityksessä luoda opiskelijoihin sellainen suhde, että vaikka menenkin tunnille jonkun tietyn oppiaineen opettajana, tärkeintä on ketä opettamani nuoret ovat ja mitä heistä lie tuleva. Pyrin pohtimaan, mitä sellaista voin tuoda tunnille, joka voisi auttaa nuoria edes piirun verran valaisemaan omaa polkuaan ja tulevaisuuttaan. Enhän sitä tietenkään tiedä, mutta yritän löytää merkityksellisyyttä, ja olla opettajana etenkin etsijä ja kysyjä. 

”Minäkeskeisen yksilösuorittamiskulttuurin ajalle pitää tulla loppu”

En halua tunneille sellaista tunnelmaa, että teemme tätä, koska se on tärkeää ylioppilaskirjoituksia varten. Ylioppilaskokeen painoarvo on kasvanut aivan liian suureksi. On haitallista, että joidenkin oppiaineiden, kuten matematiikan, painoarvo on suhteeton toisiin aineisiin verrattuna. Eri oppiaineet palvelevat nuoren kasvua eri tavoin. Niitä tarvitaan monipuolisesti. On järjetöntä, jos kaikkea pohditaan lukioissa siitä näkökulmasta, ”mitä hyötyä tästä on ylioppilaskirjoituksissa”. 

Nyt on välttämätöntä tarkistaa, miten nuoruutta, tuota ainutlaatuisen upeaa ihmisyyden hetkeä, voisi tukea viisaasti niin, että siihen mahtuisi enemmän iloa ja yhdessä tekemistä, merkityksellisyyttä yli oman navan. Ylioppilaskirjoituksiin tähtääminen on yksilökeskeistä suorittamista. Oikeassa elämässä toimitaan tiimeinä. Lukioissa pitäisi antaa enemmän tilaa sosiaaliselle, yhteiselle tekemiselle ja yhdessä oppimiselle sekä omaksi itseksi kasvamiselle kehittyvässä yhteisössä. 

Siihen tarvitaan aikaa ja rauhaa kysymyksille, jotka liittyvät paitsi kasvamiseen myös aikamme viheliäisiin ongelmiin: ilmastonmuutokseen, luonnon monimuotoisuuden katoon, ylikulutukseen ja sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen. Tälle minäkeskeisen yksilösuorittamiskulttuurin ajalle pitää tulla loppu: siitä sairastuvat ja särkyvät lopulta kaikki. 

Meidän pitää kasvattajina tajuta ajan vaativan rohkeutta perustavanlaatuiseen muutokseen. 

Kati Heikkilä-Huhta

Oulun steinerkoulu