Kaikki, jotka ovat hikoilleet löytääkseen mielekkään vastauksen lapselleen, voivat kuitenkin tuntea olonsa rauhallisiksi; tämän kysymyksen ovat ikimuistoisista ajoista alkaen esittäneet miljoonat ja miljoonat ihmiset. Myytit, sadut ja uskonnot ovat yrittäneet antaa vastausta ja nämä ovat aina sijoittaneet ihmisen suurempaan yhteyteen, maailmaan ”täällä” ja yhteen tai useampaan maailmaan ”tuolla” puolen. Myyttien ”korkein jumala” on kaikkien maailmojen herra.
Oikeastaan vain meidän moderni länsimainen kulttuurimme laskee yksin ”tämänpuoleisen” varaan
ja mikä ei ole ”täällä”, sitä mielestämme ei ole ollenkaan.
Materia ensin
Aina siitä saakka kun John Locke 1600-luvun lopulla toi käyttöön ilmaisun ”tabula rasa”, siis että
synnymme tänne maailmaan kirjoittamattomana lehtenä, ilman minkäänlaista esihistoriaa, on
käsityksemme todellisuudesta yhä enemmän alkanut näyttää seuraavanlaiselta:
Ulkopuolellani on maailma kaikkineen, mitä se pitää sisällään esineinä, ilmiöinä ja prosesseina. Se
on ”totuus”.
Saadaksemme siitä otteen eläydymme siihen, sopeudumme siihen ja loitonnumme siitä. Luomme
kuviamme siitä ja saamme suhteen sen todellisuuteen havainnoiden, reflektoiden ja johtopäätöksin.
Samalla olemme tietoisia siitä, kuinka puutteellisesti kykenemme ymmärtämään todellisuutta ja että ajattelumme onnistuu kuitenkin vain tavoittamaan eräänlaisia varjokuvia tai katkelmia siitä. Kuinka hyvänsä käännynkin, todellisuus pysyy ”ulkona” ja sisimpäni voin ainoastaan kalpeasti heijastaa sitä tai parhaimmillaan selittää sitä.
On kuilu: Fyysisen realiteetin käsitän ensisijaisena, kun taas reflektioni siitä ja sen äärellä on
toissijaista. Jo sana re-flektoida viittaa siihen, että ajattelemisessa ei ole kysymys mistään
varsinaisesta vaan sen heijastuskuvasta.
Jos tästä on viimeisten vuosisatojen aikana tullut enemmän tai vähemmän meidän itsestään selvä
käsityksemme siitä, kuinka asiat maailmassa syntyvät, kuinka asennoidumme ihmisen, esimerkiksi
omaan alkuperäämme? Olinko minäkin ensin solu, joka jakaantui ja erikoistui yhä
monimutkaisemmalla tavalla saadakseen lopulta jollain mystisellä tavalla tietoisuuden lahjan, vai
kuinka se kävi? Eikö Johanneksen evankeliumi pitäisi totuuden nimissä kirjoittaa uudestaan:
”Alussa oli materia… ja kaikki, mikä on syntynyt, on saanut syntynsä sen kautta”?
Tämä 1800-luvun brutaalimaterialismi on pehmennyt viimeisen vuosisadan kuluessa ja päivän
credo kuulostaisi ehkä mieluummin ”Alussa oli informaatio… ja kaikki, mikä on syntynyt, on
saanut syntynsä sen kautta”. Mutta syvimmillään ero ei ole kovinkaan iso; informaatio käsitetään
kuitenkin usein kemiallisina tai fysikaalisina termeinä, siis perin pohjin ”materiana”.
Niin voi ”kaiken” synnyn ja kehityksen piirtää yksinkertaiseksi kaareksi, jonka kaikki tunnemme
myös ihmisen elämänkaarena:
huipennus, syntymä, kuolema
Sen viesti on tyly: Maasta olet tullut, maaksi olet jälleen tuleva. Materia on kaiken alussa ja lyhyen
intermezzon – jota sanomme elämäksi – jälkeen aine lopuksi voittaa.
Tätä kuvaa vastaan emme voi väittää mitään, se on sataprosenttisesti totta, materian näkökulmasta
katsottuna.
Elämäni sisin lähde
Kysyessämme sen sijaan nuorelta ihmiseltä, mikä on sinun sisimpäsi, voimme saada vastauksen:
Minun sisimpäni on laulu. Toinen sanoo: On ääni, joka puhuu sisälläni, en kuule sitä aina eikä
silloin ole hyvä, mutta sitten kuulen sen taas. Eräs tyttö sanoi kerran: Minun sisimpäni on lila ja
lämmin.
Konkreettisia, käsin kosketeltavia kuvia, mutta niitä ei voi paikallistaa meissä, ne eivät siis ole
”materiaa”, mutta silti todellisia. Jos siis tahdomme kuvata sisintämme, on meidän otettava sanat
taiteesta, mytologiasta, saduista, uskonnoista. Kirurgin veitsellä emme pääse siihen; jos tahdomme
kuvata sisintämme toiselle ihmiselle, on parempi kirjoittaa runo, laulaa, tanssia tai maalata se.
Jos sanomme pienelle lapselle, vaikkapa kaksivuotiaalle, että mummu on kuollut, saamme mitä
suurimmalla todennäköisyydellä kysymyksen: Missä hän sitten on? Tai: Milloin hän tulee takaisin?
Kaikki kulttuurit ja uskonnot ovat koettaneet antaa meille aikuisille sanoja vastata vaikeisiin
kysymyksiin, joita lapset asettavat. Sanomme ehkä: Hän on mennyt taivaaseen. Tai: Hän on mennyt sinne, missä vaari on tai nyt hänellä on hyvä olla. Tai: Nyt hän on saanut jälleen siivet. Ja niin elämä jatkuu.
Sillä, että lapsi kysyy näitä kysymyksiä, on yksinkertainen selitys: Pienelle lapselle ei kuolemaa ole olemassa. Mummu on aina ollut ja hän tulee aina olemaan. Jos hän ei ole täällä, täyty hänen olla jossain muualla. Ei hän voi noin vain kadota, ei kerta kaikkiaan.
Meidän sisimpämme käyttäytyy siis aivan toisella tavalla, kuin se, minkä yhdistämme katoavaan
materiaan. Me käsitämme sen ikuisena, katoamattomana ja alati luovana, kuin lähteenä ja alkuna
kaikille ajatuksillemme ja teoillemme, kosmoksen keskuksena, joka on oma maailmamme. Kaiken, mitä kohtaamme, niin hyvän kuin pahan, yritämme saada jonkinlaiseen suhteeseen tähän sisäiseen sointiin. Jos syntyy resonanssi, tuntuu oikealta, myös keskellä syvintä kriisiä, mutta jos yksikään kieli ei värähdä syvällä sisimmässämme, tuntuu väärältä, ulkoisesta menestyksestä riippumatta.
On vain kyse, alkaako kieli sisällä soida, ilman resonanssia on kaikki mekaniikkaa, luonnonlakia,
determinismiä, kausaalisuutta. Meillä on myös usein tunne, että olemme vieraita täällä maan päällä. Pienen lapsen edessä moni on huudahtanut, olematta mitenkään erityisen uskonnollinen: Pikku Eemeli on kyllä taivaan lahja!
Näin kuvaavat myös useimmat mytologiat ihmisen alkuperän, oikeastaan olemme peräisin
”taivaasta”. Shakespeare sanoo ihmisestä intruder in the dust ja Pär Lagerkvist kirjoitti kirjan Gästhos verkligheten. Useimmat sadut alkavat kutakuinkin samalla tavalla: Olipa kerran… kaukaisessa maassa…. kuninkaan tytär…
Tästä taivasperspektiivistä katsottuna tulee meidän sisimmästämme ikuinen, luova sävel meissä,
kun taas ruumis ja sielu ovat tilapäinen instrumentti, joka meille annetaan syntymässä, jotta
voisimme soittaa sillä niin hyvin kuin mahdollista elämämme melodian tässä maailmassa.
Tämä on kaiketi itse ydin Johanneksen evankeliumin prologissa: ”Alussa oli Sana (Logos)… ja
kaikki, mikä on syntynyt, on syntynyt sen kautta.” Latinaksi In principo erat verbum…, verbi,
teonsana oli siis ensin, ei substantiivi! Luova sana kaiken perustana ja vasta sen jälkeen työkaluna,
rakennuskivinä materia.
Tämä näennäisesti lapsellinen näkökulma kaiken syntyyn saa meidät piirtämään toisen
elämänkaaren, aikaisemman täydennykseksi:
k u v a
Kaiken alku – myös omamme – on siis ”taivaassa”, logoksena, melodiana, sointina, liikkeenä,
alkukuvana, prinsiippinä, ideana, aavistuksena, toiveena…
Tämä logos hakeutuu sitten kohti toteutumistaan materiassa, kohti ruumistumistaan, kohti
inkarnaatiotaan tässä maailmassa. Siksi on kaikki syntyminen maan päällä astumista alas ei-
materiaalisesta voimamaailmasta katoavaiseen astiaan, työkaluun tai instrumenttiin, joka saattaa
sisäisen impulssin eteenpäin.
Vuosi alkaa salaa
Juuri tästä, että henkinen tulee fyysisessä havaittavaksi, on joulussa, vuoden ensimmäisessä
juhlakaudessa kyse. Kirkkovuosi ottaa oikeastaan varaslähdön. ”Oikea” vuosi alkaa kuten tiedämme äänekkäällä pamauksella, raketein ja raikuen. Kirkkovuosi alkaa lähes huomaamattamme kuukautta aikaisemmin; yksi kynttilä sytytetään pimeässä, viikon päästä kaksi, sitten kolme, ja kun neljäs sytytetään, tuvassa onkin jo melko valoisaa, vaikka ulkona on entistä pimeämpää.
Adventti on vuoden ”sininen hetki”, kun vielä ei ole mitään ja kuitenkin on, jossakin. On aavistusten, odotusten, valmistelujen, kuuntelemisen aika. Hyvä tapa saada tuntuma tämän ajan laatuun on ensimmäisenä adventtina asettaa eteensä tyhjä valkoinen paperi, valita väri tai kaksi ja syventää hitaasti, päivittäin jouluun saakka niitä siihen suuntaan, mihin ne tahtovat, kunnes ne ovat siinä täsmälleen sellaisina kuin ne ovat omana itsenään.
Mitä muuta stressi on kuin juuri tämän vastakohta: että ei ikinä siivota pöytää tyhjäksi ennen kuin
jo seuraava ”velvollisuus” kaatuu ylitsemme, sen sijaan, että alkaa puhtaalta pöydältä ja hitaasti ja
omassa tahdissa sijoittaa sille kaikkein yksinkertaisimman, vain sen mitä tarvitsee, sen mikä tuntuu
oikealta?
Meidän aikamme huutaa enemmän adventtia.
Aistien juhla
Joulu, joka laajenee kolmeksitoista päiväksi, on itse syntymän juhlaa. Kaivattu, odotettu on tullut
fyysiseksi, käsin kosketeltavaksi, ilmieläväksi meidän usein kömpelöissä käsissämme. Laulu on
nyt meidän keskuudessamme vastasyntyneenä lapsena, mutta samalla äärimmäisen haavoittuvana,
täysin riippuvaisena niiden joidenkin ihmisten hyvästä tahdosta, jotka tahtovat ottaa sen vastaan ja
johtaa tähän maailmaan.
Tämänhän tunnemme monista eri yhteyksistä, kuinka jokin juuri syntynyt, kyse voi olla lapsesta,
uudesta työprojektista tai vaikka edessä olevasta teatteriesityksestä, aiheuttaa kaksi erilaista tunnetta meissä. Toisaalta näemme vastasyntyneen valloittavan ja inspiroivan puhtauden, viattomuuden ja tuoreuden sekä lähes rajattomat mahdollisuudet, jotka siihen kätkeytyvät. Samalla voimme peloissamme havaita, kuinka helposti sellainen, joka on vasta syntynyttä, voi särkyä maailman tuulten tuiverruksessa ja kuinka paljon suojaa ja tukea se tarvitsee ympäristöltään juurtuakseen ja luodakseen itselleen elintilaa. Kuinka monta hyvää asiaa onkaan tukahdutettu jo ensi alkuunsa maailmassa, joka ei ole kyennyt ottamaan vastaan uutta!
Syntyä ja löytää paikkansa täällä maailmassa on kova työ ja onnistuu harvoin itsestään. Prosessi on täynnä dramatiikkaa, esteitä, uusia läpimurtoja ja uusia valloituksia jatkuvassa vuorovaikutuksessa ihmisen sisimmän ja sen ympäristön välillä.
Kaikkein ensimmäiseksihän on uusi ruumis tehtävä omaksi ja siinä on huomattavaa, kuinka hidas
ihminen on eläimeen verrattuna. Siinä missä hirvi nousee jaloilleen muutaman tunnin kuluttua
synnytyksestä me tarvitsemme vuoden ennen kuin voitamme painovoiman. Meidän aistimme ja
raajamme oppivat askel askeleelta tämän olemassaolon lakeja, jotka ensiksi tuntuvat vierailta, mutta joihin vähitellen saamme luottavaisen suhteen.
Augustinus sanoi: Oi ihminen, opi tanssimaan, muuten taivaan enkelit eivät tiedä, mitä ne sinun
kanssasi tekisivät.
Sosiaalinen inkarnaatioprosessi ei ole kovinkaan erilainen. Myös tässä meidän vanhempien on
perustettava ja lujitettava luottamus olemassaolon yksinkertaisimpiin asioihin, niihin, jotka
parhaiten vastaavat ainutlaatuista sisäistä sointia, jota lapsi kantaa itsessään.
Luottamus, konkreettinen luottamus, on kaiken inkarnaation avainsana. Sisältä päin oppia luottamaan sisäiseen sointiin, joka kantaa meitä koko elämän halki. Ulkoa päin tulla kokemaan, että ympäristömme ainakin jossain kohdassa voi tulla kaikupohjaksi sille, minkä annamme soida maailmassa.
Hoida hyvin ruumistasi, niin että sielusi haluaa asua siinä. (Avilan Teresa 1515-1582.)
Lapsi ei tarvitse paljoa: lämpöä, ihmisen läheisyyttä, ruokaa, rytmisyyttä, lohtua ja lisäksi lauluja ja
loruja, muutamia kiviä ja oksia, vesilätäkön, katajan tuoksua, linnunlaulua ja vähän muuta. Näissä
yksinkertaisimmissa yksinkertaisimmista ympäristöistä lujittuu luottamus olemassaoloon.
Kaikki tämä on joulua.
Ihminen elämänsä kuningas?
Syntymäkertomuksiin kuuluvat myös kertomukset kuninkaista, ja näiden myötä olemme edenneet
joulun viimeiseen vaiheeseen, epifaniaan, kolmen kuninkaan juhlaan.
Kohtaamme kolme kuningas- tai kuningatarlaatua. Ensiksi vastasyntynyt, kiihkeästi kaivattu ”juutalaisten kuningas”. Ei kuitenkaan mitään suurta tai mahtavaa maailmalle, ainoastaan turvaton lapsi. Itsestään selvää, myötäsyntyistä suvereeniutta, jota jokainen pieni lapsi kantaa itsessään ja
ympärillään, ei kukaan voi ottaa siltä pois. Lapsi säteilee auktoriteettia ja turmeltumatonta
puhtautta, jota aikuinen voi vain ihmetellä.
Kuitenkin me aikuiset tunnemme itsessämme, että myös meissä on jotain siitä, kaikesta huolimatta.
Jossakin syvällä sisällä, jossain sopessa, on paikka, missä kaikki on niin kuin pitää olla, puhdasta,
kirkasta, tahratonta kuin ensimmäisenä luomisen päivänä, vaikka kaikki muu olisi rikottu, liattu,
hankautunut pois taikka haalistunut.
Tätä kuninkuutta kannamme kaikki itsessämme, kun synnymme. Toista kuningaskategoriaa edustavat kolme viisasta tietäjää, Itämaan kuninkaat, jotka ovat tulleet kaukaa kumartamaan vastasyntynyttä lasta. Tässä ei ole mitään valmiina annettua, tämä kuninkuus ei ole jumallahjaa vaan se on etsittävä maailmasta, sillä se voi kehittyä vain askel askeleelta
jatkuvassa vuorovaikutuksessa maailman kanssa.
Tie ei myöskään ole helppo, se on reunustettu usein yrityksin ja erehdyksin, epäilyin, suoranaisin
avoimin vastakkainasetteluin ja yksinäisyyden kausin. Mutta jokainen askel tähteä kohti antaa
meille kuitenkin uuden kokemuksen, jota sanomme elämänkokemukseksi, elämänviisaudeksi.
Herodes on kolmas kuningashahmo Matteuksen evankeliumissa, muttei todellakaan missään
sivuosassa.
Hän ei oikeastaan ole ollenkaan mikään kuningas; hän on ottanut vallan väärin perustein ja on siksi jatkuvasti sairaalloisen epäluuloinen, vahtien kaikkia, jotka oikeutetusti voisivat suistaa hänet
valtaistuimelta.
Myös tämä käänteinen kuninkuus asuu meissä. Jos emme löydä luovaa kuninkuutta, joka on tosi
ihmisyyden merkki, tartumme toisiin keinoihin.
Jos minulla ei ole, otan väkivalloin.
Koska olen epävarma, yritän painaa toisia alas.
Jos minä en saa, niin ei kukaan muukaan saa saada mitään.
Nämä kolme kuningasominaisuutta – lapsen, viisaan ja diktaattorin – elävät meissä jatkuvasti.
Kahta ensimmäistä meidän on vaalittava. Kolmatta emme tarvitse.
Niin voivat kolme juhlaa, adventti, joulu ja loppiainen, auttaa meitä tulemaan hiukan lähemmäksi
ihmiseksi tulemisen mysteeriota.
Adventti – aavistus kaikesta siitä valtavasta, mikä tapahtui ennen kuin synnyimme.
Joulu – käsin kosketeltava kertomus siitä, kuinka synnyin ja löysin ruumiini ja ympäristöni.
Loppiainen – kuinka otin elämäni omiin käsiini ja lähdin maailmalle.
Artikkelin on suomentanut Ulla Ahmavaara
