Kirjassaan Tässä ja nyt katolinen pappi ja kirjailija Henri Nouwen käsittelee ilon olemusta mielenkiintoisella tavalla. Hän näkee, että kilpailu yhä edelleen on hallitseva ihmissuhteiden muotti maailmassa. Olisiko mahdollista tehdä myötätunto ja myötäkärsiminen elämämme keskukseksi? hän kysyy ja toteaa, että meitä ei tee inhimillisiksi kunnostautuminen vaan palveleminen.
Myötätunnon, myötäkärsimisen ja palvelemisen kautta ihminen voi Nouwenin mukaan löytää syvempää iloa. Ilo ei siis tulisikaan menestyksestä, kansansuosiosta ja vallasta vaan myötäkärsimisestä: ilo on myötäkärsimisen salainen lahja. Uskon, että Nouwen on aika lähellä Topeliuksen ajatuksia sellaisina kuin ne heijastuvat hänen saduissaan ja romaaneissaan.
Myötätunto ei ole vain sääliä, empatiaa tai sympatiaa. Se merkitsee kärsivän lähelle tulemista. Suostumme itse tulemaan haavoittuviksi. Nouwenin mukaan voimme olla toisen kanssa vain silloin, kun toinen lakkaa olemasta ”toinen” ja tulee samanlaiseksi kuin me.
Siksi sääliä on helpompi osoittaa kuin myötätuntoa; on helpompi antaa köyhälle almu kuin katsoa häntä silmiin ja istahtaa hänen viereensä keskustelemaan. Kärsivä ihminen kutsuu meitä tietoiseksi omasta kärsimyksestämme. Elämässämme on paljon surua ja tuskaa. Mikä siunaus onkaan, kun meidän ei tarvitse elää suruamme ja tuskaamme yksin. Tämä on myötätunnon lahja. Myötätunto on puolestaan ilon siemen.
Tämä on salaisuus, joka on löydettävä yhä uudelleen.
Voisiko myötätunnon lahja olla kasvatuksen ja opetuksen peruspilari pikemmin kuin kilpailu ja oman edun tavoittelu. Omassa lapsille ja nuorille suuntautuneessa tuotannossaan Topelius pyrki nostamaan myötätunnon ja yhteisen hyvän yksityisen eduntavoittelun edelle, ohjenuoraksi kasvatukselle. Topeliuksen sadut ja hänen oppikirjansa Maammekirja ja Luontokirja antoivat viitteitä siitä, millainen on
ilon ja myötätunnon kasvatusfilosofia.
Myötätuntoa ei voi saavuttaa pelkän älyn ja asiatiedon kautta, siihen tarvitaan tunteen herkkyyttä ja tahdon kaipuuta. Näiden kehittyminen on yhteydessä mielikuvituksen kehittymiseen, esimerkiksi siihen kuinka tulemme kykeneviksi asettumaan toisen ihmisen asemaan.
Voimme ajatella, että jo pienellä lapsella kehittyvä toivo on tunteen ja mielikuvituksen perusta. Ellei pienellä lapsella kehity toivo, hän jää heikoksi ja alttiiksi epätoivolle. Ei synny kasvualustaa tasapainoiselle tunne- ja tahtoelämälle. Toivon ja luottamuksen kivijalalle kasvaa ihmisessä myöhemmin tarkoitus, joka on ihmiselämän ehkä keskeisin perusprinsiippi kuten Viktor Frankl on osoittanut. Ilman tarkoitusta elämämme ei ole elämisen arvoista. Elämäntarkoitus, myötätunto ja ilo muodostavat näin kauniin kolmiyhteyden, joka voi toimia elämämme peruspilarina.
