Maailman valtioiden muototumisessa on ammoisista ajoista lähtien pohdittu vallan olemusta.
Ihmiskunta on monen mutkan kautta siirtynyt järjestelmästä, jossa tietty ryhmä tai yksittäinen henkilö on katsottu ”Jumalan armosta” arvolliseksi yksin johtamaan heimoa tai kansaa kohti uudemman ajan moninaisia yrityksiä jakaa tai rajoittaa valtaa ”alaspäin”.
Ilman vallankäyttöä mikään inhimillinen yhteistyö ei toimi. Mutta miten jakaa tai rajoittaa sitä niin, ettei se muutu omaksi vihollisekseen?
Pyyteettömän vallankäyttäjän ihanteena on joskus pidetty Rooman Cincinnatusta. Hän on kyntämässä peltoaan kun paikalle saapuu senaattoreiden delegaatio, joka kertoo Aequii-heimon hyökänneen ja pyytää häntä diktaattoriksi. Cincinnatus jättää auran paikoilleen, kokoaa nopeasti armeijan, lyö hyökkääjän ja palaa 16 päivän kuluttua jatkamaan kyntöä.
Renessanssi, valistusaika ja yhä voimistuva työväenliike vaikuttivat kukin omalta osaltaan siirtymiseen kohti nykyistä, pääosin länsimaista demokratiakäsitystä, jonka ytimenä on vallan kolmijako.
Kiteytettynä: vapaat ja rehelliset vaalit – joiden tulokset myös häviäjä tunnustaa – sananvapaus ja itsenäinen oikeuslaitos.
Nämä lähinnä Euroopassa kypsyneet kriteerit ovat sittemmin levinneet ympäri maailmaa. Näin ainakin paperilla, sillä maailman parlamenteista löytyy paljon ”sosialistipuolueita” ja ”oikeuspuolueita”, jotka todellisuudessa lähinnä edustavat päällikkönsä johtamaa klaania tai heimoa.
Demokratia – eurooppalainen?
Tutkijat rankkaavat tuon tuostakin maailman valtioita demokratia-indeksin perusteella ja Euroopan maat löytyvät useimmiten listan ylemmältä puoliskolta. Johtuuko tämä siitä, että kriteerit ovat ”eurooppalaisia”, vai onko Eurooppa todella muita ”demokraattisempi”?
Eurooppalaiset vallat kolonisoivat kerran suurta osaa maailmaa ja tekivät lukemattomista ihmisistä orjia. Tässä he toki eivät olleet yksin. Kuitenkin nimenomaan valloittajamaissa herättiin ensimmäisinä kolonialismin varjopuoliin. Kritiikki lähti liikkeelle yksittäisistä ihmisistä, suhteellisen vapaa lehdistö tarttui asiaan ja epäkohtiin saatettiin puuttua. Näin esimerkiksi orjakauppa kiellettiin lailla yhä useammassa maassa.
Ei orjuus vieläkään ole maailmasta poistunut kokonaan, mutta eniten se rehottaa maissa, joissa sananvapautta ei ole. Näemmekö tässä tyypillisen eurooppalaisen ilmiön?
Vallassa oleva taho tekee päätöksen, joka suosii tiettyä ryhmää. Joku huomaa teon myös aiheuttavan toisille haittaa, nostaa asian tietoisuuteen, lehdistö tarttuu siihen, keskustelu käy kiivaana, syntyy avoin tilanne. Parhaassa tapauksessa voidaan päätyä kompromissiin ja jopa sopuun. Tai hanke kumotaan.
Näin ei tapahdu autokratiassa. Siinä tekoa voidaan ehkä kritisoida keittiöpöydän ääressä yksityisesti – mutta ei julkisuudessa.
Kehitys ja käänne
Nuorempana luulin, että oikeudenmukaisemman maailmanjärjestyksen kehityskäyrä hitaasti mutta varmasti etsiytyy ylöspäin kahden katastrofaalisen maailmansodan jälkeen. Työskentelin itse järjestöissä, joissa oli nähtävissä myönteistä kehitystä koskien muun muassa aseistariisuntaa, liennytystä, kaupankäynnin tasapainoa. Myöhemmin herättiin myös ympäristökysymyksiin. Vakiintui ymmärrys: me elämme yhteisellä planeetallamme – erilaisuuksistamme huolimatta.
Viimeiset vuodet ovat valitettavasti tuoneet synkempiä pilviä myös Euroopan horisontille.
Meille itsestään selvät asiat eivät suinkaan ole kaikille selvät. Myös lähipiirimme kyseenalaistaa yhä avoimemmin eurooppalaisen demokratian perusajatuksia. Autokratia nostaa tänään selvästi päätään.
Puolalais-amerikkalainen journalisti Anne Applebaum pohtii kirjassaan Autocracy Inc. kuinka takavuosina kuvittelimme vapaakaupan ja kulttuurivaihdon automaattisesti johtavan maailmassa yhä suurempaan yhteenkuuluvuuden ilmapiiriin, ja kuinka tiivistyvä yhteisyys olisi samalla meidän yhteiskuntamallien vientiä. Näin ei ole käynyt, vaan meille on sen sijaan virrannut autoritaarisia elementtejä.
Historioitsija Ilko-Sascha Kowalczuk, joka syntyi ja varttui DDRssä ihmettelee, kuinka usealta autokratiassa kasvaneelta puuttuu työkalut uusien tilanteiden edessä. Esimerkiksi lapsuudesta asti iskostuneet ajatukset fasismista pelkkänä läntisenä ilmiönä ovat niin syvällä, että omaa kotoista arkifasismia ei pystytä näkemään: ”Mehän kukistimme fasismin, ei sitä voi meillä olla!” Autoritaaristen ääriliikkeiden nousu nimenomaan itäisessä Saksassa on varoitusmerkki meille kaikille, ja Kowalczuk pitää aluetta todellisena koetinkivenä, jossa jopa saatetaan ratkaista Euroopan kohtalo.
Yhä useampi ”strongman” nousee nyt esiin kansan ”oikeana” edustajana politikkojen ja virkamiesten ohi. Viestit ovat yksinkertaisia, usein vahvasti nationalistis-mytologisesti värjäytyneitä. Mahtipontiset sloganit kuten MAGA ja Russkij Mir, jotka kuvittelimme kuuluvan menneille vuosisadoille, kaikuvat katoilta. Uskontoakin valjastetaan räikeästi vankkureiden eteen:
Tässä Euroopan on syytä olla tarkkana.
Uskonnot veturina
Vahvat maailman hegemoniaa tavoittelevat voimat ovat huomanneet uskontojen merkityksen agendassaan. USA:ssa vahva ultranationalistinen kristinusko voi ratkaista tulevat vaalit ja Venäjällä ortodoksikirkkoa värvätään ristiretkelle ”rappioitunutta länttä” vastaan.
Joka toinen muslimi maailmassa rukoilee viisi kertaa päivässä – uskomattoman vahva tahdon ilmentymä.
Sen sijaan monelle eurooppalaiselle uskonto on jotakin hämärää ja etäistä: ”vissiin jotain joulupukkia, Jeesusta ja pääsiäismunaa”. Harvempi ajattelee, että koko yhteiskuntamme ja kulttuurimme ovat kristinuskon kyllästämiä. Se on vuosisatojen ajan antanut niille arvopohjan.
Jos eurooppalainen uskonnollisuus (joka hyväksyy monia vivahteita) muuttuu pelkäksi yleiseksi fiilistelyksi tai oman hyvinvoinnin välineeksi sen eleetön selkeys ja eheyttävä laatu kärsii. Nimenomaan näitä laatuja Eurooppa nyt tarvitsee.
Uskonnon harjoittaminen on jotain aivan muuta kuin siitä puhuminen.
Itsevaltias pelkää
Kun autokraatti kokee olevansa uhattuna joko ulkoa tai sisältä, hän etsii apua samankaltaisilta. Onhan hän nähnyt monen kollegansa kohtalon. Kun heidän valtansa kerran päättyy, ei useinkaan löydy valmiutta ja rakenteita rauhanomaiselle siirtymälle. Tällöin seuraa levottomuutta, verisiä yhteenottoja ja kaaosta.
Applebaum varoittaa meillä laajalle levinneestä ajatuksesta, että olisi kyse jostain organisoidusta salaisesta maailmanmafiasta, joka bunkkeristaan käsin suunnittelee kaikkea tätä. Ei autokraatti sellaista tarvitse, hän etsii vain kaltaisiaan, välttääkseen tylyn kohtalon.
Demokratia elää avoimuudesta, ja tämä on samalla sen heikko kohta, jota autokraatti on heti valmis käyttämään hyväkseen. Avoimeen yhteiskuntaan mahtuu myös toisinajattelijoita, Ainakaan heitä ei vangita tai ajeta maanpakoon, he voivat vapaasti toimia siinä yhteiskunnassa, jonka kumoamista he ajavat.
Siksi autokraatti tekee kaikkensa heikentääkseen avointen yhteiskuntien rakenteita, jotka paljolti perustuvat jonkinlaiseen luottamukseen. Ensinnäkin hän tietää valtansa loppuvan, jos hän antaa näiden ideoiden levitä omaan maahansa.
Toisaalta hän tietää myös, että propaganda on oivallinen työkalu luottamuksen järkyttämiseksi häntä vastustavien maiden kansalaisten piirissä. Hannah Arendt sanoi osuvasti: ”Loppumaton valheiden syöttämisen tarkoituksena ei ole se, että ihmiset uskoisivat niihin, vaan se, ettei kukaan usko enää mihinkään”.
Euroopan lahja
Onko Euroopalla mitään annettavaa maailmalle?
Maanosamme asettuu kahden voimakeskuksen – itäisen ja läntisen – keskelle. Se on vuosisatojen ajan oppinut tasapainoilemaan, hyväksymään erilaisuutta, siirtelemään rajoja, etsinyt yhteisyyttä milloin mistäkin. Se on ollut kahden maailmansodan näyttämönä, mikä on saanut meidät huudahtamaan: ”Ei koskaan enää!”.
Ei Eurooppa enää ole entisenlainen vahva toimija maailmanpolitiikan näyttämöllä. Kasvavat Aasian, Afrikan ja Etelä-Amerikan maat asemoituvat yhä enemmän USAn, Kiinan ja Venäjän suuntaan. Sama koskee taloudellisia suhteita, niissä eritoten Kiina valtaa alaa. Tämä meidän on hyväksyttävä ja sen kanssa elettävä.
Silti emme saa unohtaa Euroopan soft-power-potentiaalia kaikkialla maailmassa. Poliittisella järjestelmällämme on varsin suuri vetovoima etenkin niissä ihmisissä, jotka elävät autoritaarisesti johdetuissa maissa.
Tätä laatua ei voi rahassa mitata. Se on kypsynyt monen vuosisadan ajan siitä tietoisuudesta, että terve yhteiskunta rakennetaan vapaiden yksilöiden varaan – kaikkea autokratiaa vastaan. Eurooppalaisuus on pohjimmiltaan koko ihmiskuntaa koskeva projekti. Kaikkine heikkouksineen ja epäonnistumisineen sen ytimeen ei kuulu hegemonian tavoittelu.
Kyse on pohjimmiltaan siviiliyhteiskunnasta – minkä me itse yhdessä haluamme.
