Lapset leikkivät syksyisessä metsässä, havainnoidessani esikoululaisten leikkejä en voi olla pohtimatta tätä aikaa ja sitä, mitä haasteita se saattaa perheille ja lapsille tuoda.
Ihminen on pohjimmiltaan sama kuin tuhansia vuosia sitten, mutta erityisesti meidän aikuisten maailma on muuttunut paljon. Ruumiillista työtä tehdään arjessa vähemmän kuin ennen, työ on muuttunut abstraktimmaksi: tilataan puhelimella ruokaa, tehdään töitä tietokoneella, katsotaan sää puhelimesta ja hoidetaan pankkiasiat puhelimella. Myös osa ystävyyssuhteista saattaa sijaita vain puhelimessa.
Näyttöjen kaksiulotteinen maailma on sileä ja helppo: voin valita sisältöjä, joita minulle tulee, eikä minun tarvitse kohdata mitään epämiellyttävää. Tämä valitsemisen kulttuuri on osittain siirtynyt myös lapsiin: nykypäivän lapset saattavat olla niin tottuneita valitsemaan päivän ruuan ja sen, mitä kunakin päivänä harrastetaan, ettei ryhmässä toimiminen ja aikuisen asettamat säännöt ehkä ole heille kovinkaan helppoja.
Pienen lapsen leikeissä näkee maailman, jota hän jäljittelee: hän hoitaa vauvoja, tekee heille ruokaa ja ajaa autolla tai junalla. Lapsi rakentaa majaa ja kilkuttaa kiviä yhteen: niistä syntyy timantteja. Osassa lasten leikeissä tai muissa yhteispuuhissa näkee uuden maailman: askarrellaan itselleen puhelin, ja siihen kaikki sovellukset: tästä sovelluksesta saan valita elokuvan, täältä taas tilaan popcornia.
Kun seurasin lasten leikkejä metsässä sadunkerronnan jälkeen, osa lapsista otti heti sadun kääpiöt ja kultaiset miekat tutkimuksensa aiheeksi, kääpiöt kilkuttivat kiviä ja olivat hyvin ahkerassa työssä, toisella kalliolla ritareilla oli meneillään ottelu, jossa miteltiin voimia ja rohkeutta. Lapsi ei tarvitse kuin pienen vihjeen, niin hän on osana sadun maailmaa. Joistakin lapsista huomaa, ettei sadun maailma kiehdo heitä tai ainakaan se ei heidän tahdonilmauksissaan näy: he vaeltelevat eivätkä välttämättä löydä seuraa, heidän on vaikeaa tarttua puunpalasiin ja nähdä ne kultamiekkoina.
Älylaitteen näytöltä lapsi saa aivan liikaa: valmiiksi selitettyä maailmankuvaa, antipaattista tietoa.
Kasvatusfilosofi Gerd Biesta on kirjoittanut siitä, miten kasvatuksen tulisi nousta lapsikeskeisyydestä kohti maailmakeskeisyyttä: tällä hän tarkoittaa sitä, ettei lapsen hetkellisen halun tulisi antaa määritellä hänen elämäänsä. Liiallinen halujen seuraaminen johtaa helposti yksilökeskeiseen kulutuskulttuuriin, joka lisää mielenterveysongelmia ja identiteettipuhetta yhteiskunnan tasolla.
Yhteisöllinen kasvatus sen sijaan opettaa lapset ajattelemaan yhteistä hyvää ja kasvattaa lapsista empaattisia ja toiset huomioon ottavia yksilöitä.
Minä ajattelen, että älypuhelinten maailma kasvattaa ihmisiä, jotka ovat turhankin kiinnostuneita omasta identiteetistään, mikä johtaa itseen käpertyneeseen ihmiseen, jolle toiset ovat vain välineitä.
Lapset taas ovat vielä kasvamassa tähän maailmaan ja tarvitsevat maailman tarttumapintaa tahdolleen samaistuttavassa muodossa. Lapset ovat teoissaan aidosti empaattisia, jos antipaattinen ajattelun maailma ei ole heitä liian varhain maailmaan liittymisestä vieroittanut.
Tämän vuoksi pienen lapsen mielipiteiden kysyminen ihan tavallisissa arkisissa asioissa johdattaa lapsen perustavanlaatuisesti pois hänen omimmalta alueeltaan, liittymisen taikavoimaiselta alueelta.
Lapsi kasvaa luonnostaan osaksi maailmaansa, lapsen oleminen on ensisijaisesti liittymistä, tekemistä ja tahtoa.
