Ennen kouluikää lapsen sielunelämän suunta on korostuneesti ulkoa päin sisäiseen. Toisaalta voidaan kyllä ajatella Piaget ́n tavoin lapsen olevan oman maailmansa rakentaja ja siten nähdä lapsen aktiivinen rooli kasvussa. Kehityksensä kulussa yksilö kuitenkin näyttää tiedostavan ensin toimintansa ulkoisimmat alueet. Se toiminta, jota lapsi ulkoisesti harjoittaa tulee ensimmäiseksi hänen tietoisuutensa piiriin. Ja vasta myöhemmin hän tulee tietoiseksi itsestään ja omasta suhteestaan ulkomaailmaan.
Kaisu Virkkunen on hyvin kuvannut, kuinka meistä aikuisista nähtynä lapsi elää tietoisuuden suhteen alitajunnan alueella tai aivan pieni lapsi jopa tajuttomuuden; hän ei ole vielä ollenkaan samassa mielessä tietoinen toiminnastaan kuin aikuinen. Samanaikaisesti, kun lapsi iän karttumisen myötä tulee tietoisemmaksi toiminnastaan, hänen aikaisempi ulkoinen toimintansa vaipuu alitajuntaan. Tässä yhteydessä myös hänen avoimuutensa, välittömyytensä ja lapsuuden kulta-aikansa laimenee; hän tulee hiukan varautuneemmaksi sen suhteen mitä tekee, mitä sanoo.
Topelius on puhunut mietinnän astumisesta lapsen aikaisempaan eedeniin, viattomuuden valtakuntaan. Mietinnän joka uhkaa rikkoa jotain, mikä ennen oli yhtä, kaunista ja hyvää.
Voisi puhua kasvusta sisäistymisen prosessina. Ensin on toiminta, sitten tuo toiminta sisäistyy, tulee muisti ja kuvittelu ja kun nämä taas sisäistyvät, syntyy ajattelu; voimme käsitteellisesti, ́etäämmältä ́ tarkastella asioita.
Piaget puhui lapsen ajattelun eri vaiheista: sensomotorisesta (0v-2v), jolloin lapsen aistimuksilla oli vielä keskeisin osa hänen toimintaansa, sitten esioperatiivinen vaihe(2v-7v), jolloin lapsen symbolifunktio herää, tulee puhe ja sitten konkreettisten operaatioiden vaihe(7v-11v), jolloin lapsi pystyy jo sisäistettyihin kuvitteellisiin toimintoihin ja lopulta muodollisten operaatioiden vaihe(12v-15v), jolloin on mahdollista jo pohtia ajatuksiaan, suunnitella realistisesti tulevaa ja muodostaa ihanteita.
Toiminta, jota lapsi esimerkiksi leikkiessään harjoittaa on aikuisen kokemuspiiriin asennettuna alitajuntaa. Sanomme, että meidän on kaivettava alitajunnastamme joitain muistumia esiin, jotta pääsisimme lähemmäs muistojamme, varsinkin lapsuuteen liittyviä. Samoin meidän on työskenneltävä alitajuntamme suuntaan jotta voisimme olla lapsen kanssa samalla aaltopituudella ja esimerkiksi leikkiä hänen kanssaan.
Tällaista alituntaan kohdistuvaa työtähän taiteilijatkin tekevät pyrkiessään luomaan taidetta. Jo tässä yhtälaisyydessä esittäytyy myös tietty sukulaisuus lapsuuden ja leikin maailman ja toisaalta taiteilijan ja hänen harjoittamansa luomistyön välillä: kummassakin alitajuisella on jokin keskeiseltä tuntuva rooli; ehkä vain aste-ero vallitsee niiden välillä.
Kaisu Virkkunen on korostanut, kuinka ensimmäisten seitsemän vuoden aikana on kasvulla eräs
keskeinen tehtävä: sen tulee saattaa ruumis ja sen liikkeet omistajansa hallintaan. Matka vauvan omina
eläjinään ilmassa sätkyttelevistä jaloista vuoden vanhan terhakkaan jalkojen siirtelyyn on pitkä ja
monivaiheinen. Samoin vauvan käsien hapuilusta vuoden vanhan käsien kurkottavaan otteeseen. Ja mikä matka sitten onkaan kuljettava näistä tilanteista kuusivuotiaan tarkasti osuviin vasaran lyönteihin ja taidokkaisiin hyppimisleikkeihin.
Lapsen tietoisuus herää hänen tiedostaessaan ruumistaan. Kun tietoisuus vähitellen alkaa muovata
liikkeitä omien tarkoitustensa mukaan, merkitsee taituruuden lisääntyminen samalla tietoisuuden
kehittymistä hallitun liikkuviin muotoihin. Aikuisen ajattelun liikkuvuus pohjaa lapsen motoriikkaan.
Tapahtuu toiminnan sisäistymistä tietoisuudeksi. Mitä läpäisevämmäksi tietoisuuden ja liikkuvuuden vastavuoroinen yhteys onnistutaan kehittämään aikana, jolloin molemmat ovat vielä joustavan versomisen tilassa, sitä kestävämpi pohja on luotu vahvalle, todellisuuden kosketuksessa pysyttelevälle ajattelulle.
Viisas loru
Ensimmäisen seitsenvuotiskauden pikkukapselle esine merkitsee sitä, mitä toisella seitsenvuotiskaudella kuva. Aistimusten voima liittää hänen sisäisyytensä ympäristöön. Toisella ikävuodella aistimusten kaoottinen luonnontapahtuminen hahmottuu esineiksi. Silloinkin aistimukset toki herättävät kuvia, muistikuvia, mutta kuvat nousevat mieleen omia aikojaan ja mielenvirta vie ne taas. Lapsi ei pysty näitä kuvia vielä hallitsemaan – ei kutsumaan sieluunsa ja leikkimään kuvilla niinkuin esineillä, kuten kouluikäinen jo tekee mielikuvituksessaan.
Uuden elämänkauden tulo sarastaa jo viiden vuoden iässä: lapsen katse sisäistyy – hän voi ulkoisesti hiljaisena antautua oman sielunsa tapahtumiselle. Sadut alkavat uudella tavalla koskettaa ja kiehtoa häntä.
Niin viisivuotiaalle prinsessat kulkevat ja kruunut hohtavat; pienemmille ne ovat vielä sanoja, joita voi napata ja maistella, vähitellen myös toistella: prinsessa kultakutri. `Prinsessa` on hänelle muuta kuin vanhemmalle toverille. Se on äänneaistimusten matka, jossa aistimukset ottavat mukaan kielen seikkailuihin. On mukanaoloa ja kokemista samaistumiseen uponneena. Ollaan prosessissa, jossa maailma muuttuu sanoiksi ja asiat omistetaan omiksi puhumalla.
Puhuminen on pikkulapsen varsinaista henkistä elämää, aivan erityisesti neljän ikävuoden molemmin puolin. Sisältö ei ole mitenkään välttämätön – puhutaan usein ihan vain puhumisen ilosta. Lapselle tämä on suurta sisäistämistä, kasvua kohti vaihetta, jossa toimien ja jäljitellen omaksuttu kypsyy hallittaviksi kuviksi.
Tässä vaiheessa lastenloruilla on tärkeä tehtävänsä. Ne ovat tuotteita, joissa äänteiden seikkailu johdetaan taitoa vaativaan sanaliikkeeseen ja rytmiin. Parhaimmillaan lastenloru maailman omana todellisuutena sen laatuna ja luonteena siirtyy puheen äänteiksi ja sanaliikkeiksi. Se kertoo äänteillään ja rytmillään, miten suutari kyyhöttää pikkutarkkaa nakuttamistaan nakuttamassa.
Lapselle, joka jäljittelee kaikkea, tulisi antaa jäljiteltäväksi kaikkia alkuperäisiä töitä ja ammatteja;
sellaisia, joita ihminen joutuu tekemään koko kehollaan liikkuen. Näin hän liikkuessaan hankkii
ruumiilleen perustietonsa maailmasta. Näin hän myös harjoittaa ruunistaan mielekkäällä tavalla
asettumaan ja sopeutumaan maailmaan. Vaikka koneiden voima on jo suurelta osin korvannut sepän, ihmisruumis, joka tahtoo rautaa hallita, toimii edelleen kuin vanhan sepän ruumis toimi.
Pienelle lapselle lorun säkeet menevät suoraan jäseniin, niin äänteitä muovaavaan kieleen kuin työtapoja jäljitteleviin jalkoihin ja käsiin. Oikeita seppiä lapsi ympärillään tuskin enää tapaa – siksi tarvitaan sepän taontaa kuvastavia loruja lapsen kuultaviksi.
Kirjoitus perustuu paitsi Kaisu Virkkunen – Steinerpedagogiikan ytimessä-kirjan varhaiskasvatusta koskettaviin artikkeleihin, myös Jean Piaget ́n lapsipsykologisiin kirjoihin
