Ilo on ihmisen siirtymistä vähäisemmästä suurempaan täydellisyyteen määrittelee filosofian suuri klassikko Benedictus de Spinoza (1632-1677) pääteoksessaan Etiikka. Lause voi heti herättää kiukkuisia vastaväitteitä. Voisi ajatella, että eihän ihmisen kohdalla sovi puhua mistään täydellisyydestä, kun ihminen ei kertakaikkiaan voi olla täydellinen.
Voisi ajatella, että eihän ihmisen kohdalla sovi puhua mistään täydellisyydestä, kun ihminen ei kertakaikkiaan voi olla täydellinen. Toisaalta, ei Spinoza sellaista tuossa väitäkään, hänhän puhuu nimenomaan liikkeestä tai muutoksesta, jolla on suunta parempaan päin, mutta ei sen kummempaa.
Ja Spinoza todellakin nimenomaan määrittelee. Hänen suurteoksensa on järkähtämättömän johdonmukaista, loogista tai sanatarkasti ottaen pikemmin geometristä ajattelua, jossa todistetuista väitteistä johdetaan tiukasti uusia väitteitä. Nykyaikana tällainen on ihmisen kohdalla kenties outoa ja on aivan selvää, että vastaväitteille on runsaasti tilaa. Mutta Spinozaa lukiessa kannattaa sittenkin malttaa mielensä, lähteä mukaan ja katsoa, mikä se hänen ajattelutapansa oikein on ja mitä sen avulla saadaan asioista irti.
Ylipäätään on mielenkiintoista että Spinozan eräs ydinkäsite on nimenomaan ilo, jopa niin että häntä on kutsuttu ”ilon filosofiksi”,ja harvinainen hän filosofien joukossa onkin tätä käsitettä korostaessaan. Myöskään hänen oma elämänsä ei tainnut olla aina kovin iloista, hän ei saanut ajattelulleen arvostusta omana aikanaan ja poliittiset olosuhteet olivat juutalaisfilosofille hankalat, vaikka hänen kotimaansa Hollanti olikin jollain tapaa vapaamielisen maan maineessa.
Mutta ilo, se on aina hyvää, ja oikeastaan kaikki, mikä ihmiselle on hyvää ja hyväksi, on iloa. Vastaavasti suru on aina pahaa ja ihmiselle pahat asiat ovat surua. (Tässä kohdassa surumielinen suomalaisfilosofi väittää ankarasti vastaan, mutta riittäköön tämä tässä yhteydessä.) Spinozan ajattelu on sanan varsinaisessa mielessä mustavalkoista, mutta sitäkään ei pidä kavahtaa liikaa, kyse on nimenomaan käsitteellisen selkeyden tavoittelusta.
Ilon erilaisia muotoja tai lajeja ovat muun muassa toivo, luottavaisuus, mieltymys sekä riemu. Näissä kaikissa ilolla on omanlaisensa vivahde, riemu tarkoittaa tässä myönteistä yllätystä, sitä, että toiveemme ylittyivät. Jokaisella näistä on oma vastakohtansa, jotka sitten ovat surun erilaisia muotoja.
Olennaista on ehkä se, että ilo on aina mahdollista tavoittaa, eikä vain mahdollista, vaan ilo nimenomaan on täysin todellinen asia. Ihmisen olemus on järki ja kun ihminen kykenee elämään järkensä mukaisesti, hän on vapaa ja kokee lisääntyvää iloa. Järki taas ei tässä ole nykyajan naiivilla tavalla esimerkiksi tunteen vastakohta, vaan oikeanlaiset tunteet ja mielenliikutukset juuri kuuluvat siihen, että suostumme ja pyrimmme järkeen.
EERO OJANEN
EERO ON FILOSOFI JA ENTINEN KRIITTISEN KORKEAKOULUN TOIMINNANJOHTAJA
